Yli pyykkivuorten

Voi sitä vittuilun määrää, kun laiha jättää pullan väliin. Terveellinen elämäntapa sucks?

Teksti: Hanna Maaria, Yli pyykkivuorten
Blogin luetuimmat postaukset

– Kiitos, minulle riittää tämä tee.

– Oikeasti? Laihdutatko sinä? Ota nyt pulla!

– Kiitos, yritän nyt vähentää herkkuja.

– Mistä sinäkin oikein laihdutat?

**

-Niin mitä sinä syöt? Miksi ihmeessä? Ei tuollaisilla eväillä elä!

**

– En nyt lähde sinne työpaikkaruokalaan, kun minulla on eväät.

– Pelkkää salaattiako meinasit syödä?

**

– Kiitos, jätän nyt kakkupalan väliin.

– Treenaatko oikein bikinifitnesiin?

**

Voi sitä vittuilun määrää, jos porukasta juuri normaalipainoinen on se, joka jättää pullan tai kakkupalan väliin. No, ei välttämättä vittuilua, mutta ihmetystä, hämmästystä ja ehkä vähän piikittelyä.

Jos laiha jättää pullan väliin, syynä ei tietenkään voi olla mikään muu kuin wanna-be-anoreetikon pakonomainen laihdutus.

Yhteiskunnassamme on ihan normijuttu syödä sokeria ja vaaleita viljoja joka päivä isoja määriä.

Suklaat, pullat, kakut ja leivokset kuuluvat esimerkiksi työpaikan arjessa lähes joka päivään kahvihuoneen pöydällä sekä kokouksissa.

Ja niistähän ei kuulu kieltäytyä!

**

tiivistyminen

Kesä 2015. Tätä on suunniteltua monta vuotta. Olemme järjestäneet lomamme ja saaneet sovittua asian isovanhempien kanssa. Olemme pakanneet monta kassillista vaatteita ja muita tavaroita viidelle.

Olemme ajaneet 400 kilometriä kotoa mummolaan, jonne jätämme kolmen päivän kuluttua lapset, kun olemme ensin mökkeilleet yhdessä. Silloin lähdemme ajamaan 320 kilometriä Helsinki-Vantaalle, nousemme koneeseen ja lennämme kahdestaan Barcelonaan.

Se, mitä pelkäsimme koko ajan, tapahtuu.

Käyn mummolassa ja mökillä ollessamme kolmen päivän ajan joka päivä päivystyksessä hakemassa lääkkeitä ja pari kertaa kipupiikin.

Itken tuskasta, pelosta ja pettymyksestä.

Lähtöpäivän aamulla soitamme ambulanssin. Selkäni on niin kipeä, että en pysty enää edes kääntämään kylkeä sängyssä. Ensihoitajat sulkevat pois pahemmat diagnoosit. Selkä on kuitenkin vain venähtänyt.

Minä jään makaamaan tuskaisena sänkyyn. En ikinä unohda ilmettä, joka miehellä on, kun hän lähtee makuuhuoneesta ulos perumaan lentoja ja hotellia.

Hotelli pitää perua soittamalla hotelliketjuun Italiaan. Kaikki se kulminoituu siihen hetkeen, kun virkailija puhuu englantia epäselvästi italian aksentilla.

Odottamamme flamencotanssiesitys jää väliin. Kuuma hiekka, käsikädessä auringonlaskussa kävely, värikkäät drinkit rantakadulla. Yli 35 asteen helle.

Kaikki se jää, koska minun selkäni oireilee taas.

treeni

**

Talvi 2009. Lapsi saa uhmakohtauksen kaupan lattialla. Hän makaa selällään lattialla ja huutaa.

Nostan lapsen ylös ottamalla kiinni hänen toppatakistaan.

Selässä nitkahtaa. Kauhea tuska käy läpi koko kehon.

Neljän päivän kuluttua pystyn taas kävelemään normaalisti.

**

Kevät 2016. Työpäivä tietokoneella. Toinen samanlainen ja kolmaskin.

Hartiakipu säteilee sormenpäihin asti. Pääkipu on kova.

**

Talvi 2018. Peilistä katsoo vanhempi, pyöreämpi ja vieraampi minä.

Monta lasta, kaksi työtä. Liikaa aikaa tietokoneella.

Viikonloppuisin avataan viinipullo, sipsipussi, suklaalevy, karkkipussi, Netflix ja housun yli nappi.

Ei ole aikaa huolehtia kuin muista. Aikaa itsensä huolehtimiselle ei ole yhtään.

Ei ole aikaa treenata eikä edes pyöritellä käsiä. Äitiyden kestävyyskuminauha venyy ja venyy, liikaakin.

Vyötäröllä näkyvät yhä kolmen raskauden jäljet sekä keski-ikäisyyden tasainen ja neljän juuston pastaa himoava elämä.

Paino ei ole koskaan ollut näin suuri kuin raskausaikoina.

Elämä ei ole ollut koskaan näin täyttä.

Elämä ei ole ollut koskaan näin tukkoista.

Peili näyttää normaalin vartalon ja vaaka normaalin painon. Silti ei tunnu hyvältä.

Lihaksia ei ole, vaatteet ei istu, mahalöllö ei tunnu kivalta.

**

Kevät 2018.  Nyt.

Nyt loppuu. Nyt on aika opetella.

On aika selvittää, miksi paino nousee, vaikka syö niin vähän.

On aika selvittää, missä mättää, kun ei ehdi lenkille eikä salille.

On aika oppia syömään oikein: puhdasta ruokaa, tarpeeksi usein, oikealla tavalla.

On aika ymmärtää ja kertoa muillekin, että vaikka olisi normaalipainoinen, ei välttämättä tunnu hyvältä.

On aika ymmärtää, että jos lihakset ovat näin surkeassa kunnossa, Barcelonan-matkojen peruutuksia voi tulla lisääkin.

**

salitreeni

 

Toukokuu 2018. Uusi alku.

Puolitoista vuotta valmistelin itseäni muutokseen. Huhtikuussa 2018 olin valmis.

Otin avukseni nettivalmennuksen, josta sain ruokavalion ja treeniohjelman.

Vähän alle neljä viikkoa myöhemmin olen hyvässä alussa.

Olen käynyt monta kertaa salilla. Olen oppinut syömään enemmän, useammin ja puhtaammin. En enää jätä päivän viidestä ateriasta kolmea väliin.

Olen kiinteytynyt: esimerkiksi navan kohdalta on lähtenyt 5-6 cm, vyötäröltä 3-4 cm, reisistä 3 cm ja lantiolta 2 cm.

Isoin muutos on, että olen oppinut syömään tarpeeksi ja huomannut, että onkin aikaa lähteä salille ja lenkille.

**

Miten tämä arki, kiire, ruuhkavuodet, uraputket, lasten syntymät ja jopa rautakaupassa myytävät jättisäkit karkkia ovat muuttaneet meitä? Kun kaikkialla on tarjolla helppoa elämää ja höttöhiilaria, me tartumme siihen tiukasti kiinni.

– Kyllä noin laiha voi syödä pullaa!

Voi, tottakai voi. Mutta ei ole pakko.

– No just joo. Mistähän sinäkin laihdutat?

Laihduttaminen ja oikeiden elämäntapojen opettelu, kiinteytyminen ja lihasmassan kasvattaminen eivät ole sama asia. Miksi oikeiden elämäntapojen opettelulla on joillekin niin huono kaiku?

Miksi pullan väliin jättäminen aiheuttaa hämmennystä ja jopa vittuilua? Miksi se tulkitaan anoreksiahakuisuudeksi? Eikö puhtaasti syöminen ja liikkuminen olekaan enää se juttu kaikille?

Miksi kiinteytyminen, tiivistyminen tai miten sitä nyt sanookaan, sekä lihasten vahvistaminen aiheuttaa joissain ympärillä olevissa hämmennyksen? En tiedä.

Kyllä laihankin kannattaa pitää huolta terveydestään.

Minä aloitin elämänmuutoksen nyt.

Onko joku muu täällä tehnyt elämänmuutoksen?

Lue myös

Vasta lapseni ottamasta valokuvasta ymmärsin, että todella painan 148 kg.

Lue myös

X