Yli pyykkivuorten

Soitin hätäkeskukseen. Kukaan muu ei auttanut.

Teksti: Hanna Maaria, Yli pyykkivuorten
hätäkeskus

Soitin hätäkeskukseen kaksi kertaa samalla viikolla. Tuli vahvasti tunne, että kukaan ei nykyään enää välitä eikä auta.

Olin Matildan kanssa ostoskeskuksessa. Nousimme parkkihallista portaita ylös. Aulassa, joka ei varsinaisesti ollut vielä kauppakeskusta, istui reilu 60-vuotias mies patterin päällä. Hän oli taipuneena polviensa päälle. Jaloissaan hänellä oli kaksi ostoskassia.

Miehen olemuksessa oli hiukkasen jotain sellaista epäsiisteyttä, jota on katujen miehellä. Edellämme käveli noin kolmekymppinen pariskunta. He eivät vilkaisseetkaan mieheen, kiirehtivät vain ohi. Meidän takanamme tuli kaksi keski-ikäistä naista, jotka hekin kiirehtivät ohi.

Kyykistyin miehen eteen ja kysyin, onko hänellä joku hätänä. Mies sopersi hyvin epäselvästi, että hänellä on keuhkoahtaumatauti. Soitin hätäkeskukseen.

Juttelin jonkin aikaa hätäkeskuksen kanssa ja miehen kanssa yhtä aikaa. Minun oli vaikea saada miehen puheesta selvää. Mies sanoi siinä soittaessani vähän kärttyisästikin, että hänellä ei ole mitään hätää. Luultavasti huonon olon tekivätkin juomat, joiden tyhjiä pulloja huomasinkin sitten olevan hänen kassissaan.

Mies ei kuitenkaan ollut kunnossa: hän ei pystynyt lähtemään istumapaikastaan eteenpäin. Hätäkeskus totesi, että miestä ei voi siihen jättää, mutta ambulanssin sijaan ehkä poliisi tulee kuitenkin tarkistamaan tilanteen.

Ketään ei kiinnostanut

Ohikulkevien ihmisten kasvoilla oli inhoa ja välinpitämättömyyttä.

Jäin odottamaan miehen lähistölle poliisia. Matilda lähti sillä aikaa jo kauppoihin. Seurasin siinä odottaessani ohikulkevien eri-ikäisten ihmisten reaktioita heidän nähdessään kaksin kerroin taipuneen keski-ikäisen miehen. Ihmisten kasvoilla oli inhoa ja välinpitämättömyyttä. Ihmisten jaloissa oli kiire ja asennoissa itsekkyys.

– Soita minun pojalle, poika hakee kyllä minut, mies sopersi. Kerroin, että autan häntä tällä tavalla enkä halua hänelle mitään pahaa. Mietin siinä, että jos oma isäni olisi syystä tai toisesta lyyhistyneenä noin, en kestäisi ajatusta, että ohikulkevien kasvoilla näkyisi inho. Mitä jos kyseessä olisi aivoverenvuoto tai sydänkohtaus? Tai vaikka sitten alkoholi, mutta eikö ketään oikeasti kiinnosta auttaa?

Jos minä olisin ollut siinä kaksin kerroin siksi, että olisin vetänyt viinaa muutaman pullon liikaa, olisiko alle 40-vuotiasta humalaista naista silti pysähdytty auttamaan? Miten 40-vuotias nainen ja 60-vuotias mies eroaisivat siinä, että kiinnostaako auttaa vai ei?

hätäkeskus

Toinen soitto hätäkeskukseen

Kerroin Matildalle myöhemmin, että nuoren tytön ei ehkä kannata mennä aina lähelle tällaisissa tilanteissa, mutta apua täytyy soittaa tai pyytää aikuisia apuun. Haluan kasvattaa lapseni ymmärtämään, että meidän kuuluu auttaa ja haluta auttaa muita ihmisiä. Suoraan sanoen vitutti nähdä se ihmisten itsekkyys.

Toisen kerran soitin hätäkeskukseen ajaessani ohitustiellä. Tien varteen oli pysähtynyt auto, jossa oli hätävilkut päällä. Silloinhan me heti ajattelemme, että auto on jotenkin hajonnut, ja kuski lukee ohjekirjaa tai soittaa hinausta.

Satasen tuntivauhdissa ei tietenkään voi eikä saa pysähtyä, mutta ehdin nähdä kuskin asennon. Nopeasti katsoen hän oli lyyhistynyt ratin päälle. En ehtinyt nähdä, oliko hän oikeasti tutkimassa kännykkää hyvin kumarassa asennossa vai saanut vaikka sairauskohtauksen. Koska en ollut varma, soitin havaintoni hätäkeskukselle. En kestä ajatusta, että joku saisi sairauskohtauksen ja viime hetkellä laittaisi hätävilkut päälle eikä kukaan tekisi mitään! Ihan kauhea ajatus!

En tietenkään tiedä, miten tilanne päättyi, mutta minua helpotti, että edes yritin auttaa. On ihan kauheaa lukea uutisia onnettomuuksista, joissa kukaan ei auttanut. Millaisessa maailmassa me kasvatamme lapsiamme? Milloin meistä tuli näin itsekkäitä? Mikä meitä vaivaa?

Lue myös

X