Yli pyykkivuorten

JOSKUS MIETIN, ETTÄ EN OSAA ENÄÄ OLLA ÄITI

Teksti: Hanna Maaria, Yli pyykkivuorten
äiti

Olen ollut kuluneen kevään ja kesän aikana epävarmempi äitiydestäni kuin koskaan ennen. Joskus, aika usein, mietin, että en osaa olla äiti. En osaa olla enää äiti.

Kun vauva itki hampaitaan tai mahakipujaan, sain hänet useimmiten imettämällä rauhoittumaan, vaikka se tarkoittikin usein sitä, että en itse nukkunut ollenkaan. Kannoin lempeän päättäväisesti raivoavan uhmaikäinen kaupasta ulos ja ajattelin, että katsokaa vain muut, minä osaan olla äiti.

Ystävien ja ammattilaisten neuvoilla osasin olla hyvä äiti.

Vaikka väsyin, turhauduin ja joskus raivostuin, tiesin edes suurin piirtein, miten äitiys hoidetaan. Ajattelin, että pärjään ihan ok. Sain neuvolasta, päiväkodista, ystäviltä ja välillä jopa neuvolan psykologilta neuvoja, joiden avulla koin, että pystyn olemaan hyvä äiti.

Kun kielsin lasta ottamasta lisää keksejä tai vaikka hyppäämästä sillalta veteen, hän raivosi ja huusi – ja juoksi sitten itkien syliini lohdutettavaksi. Se oli niin hellyyttävän palkitsevaa, että tiesin tekeväni jotain oikein.

Kun lapset olivat pieniä, halusin aina ajatella heidän parastaan ja tarkoittaa vain hyvää.

äiti

Nuorelle ei kelpaa mikään

Nyt kun lapsista kaksi on yhtä aikaa murrosiässä ja yksi on kipakkaluonteinen alakoululainen, haluan yhä ajatella heidän parastaan ja tarkoittaa vain hyvää. Sen vuoksi tilanne ajautuu usein siihen, että koen, että en vain enää aina osaa olla äiti.

On turhauttavaa, että murrosikäinen kokee ystävällisestikin antamani neuvot ja ohjeet jotenkin vastenmielisinä. Kun tarpeeksi monta kertaa ehdottaa kaupassa nuorelle jotain vaatetta, pyytää laittamaan ulos lämpimämmin päälle, kääntää radiosta jonkin kanavan päälle, ehdottaa yhteistä kesätekemistä tai pyytää lasta viereensä sohvalle istumaan ja saa vastaansa kielteisen katseen tai sanan, vaikkakin usein vitsiksi verhoillun, voi alkaa pikku hiljaa murentua.

Kaikki se, mitä minä teen, on murrosikäisestä typerää.

Vaikka kuinka ymmärtää, että tämä kuuluukin joltain osin mennä juuri näin, voi silmäluomien takana kirvellä se, että kaikki, mitä minä haluan, on nuoresta lähtökohtaisesti ihan tyhmää ja väärin.

Murrosikäinen etsii vahvasti omaa minuuttaan ja kasvaa kiihkeästi perheestään eroon. Vaikka meillä kasvu tapahtuu ilman ovien paiskomista, kirosanoja, päihteitä ja oikeita ongelmia, koen silti kasvua seuratessani heikkoutta ja turhautumista. Olen kiitollinen, että oikeita ongelmia ei ole, mutta se ei oikeuta väheksymään minun tunnettani siitä, että en riitä enkä osaa.

äiti

Kotiintuloajat ja pyöräilykypärät

On vaikea päästää irti siitä kontrolloivastakin tunteesta, että minun tehtäväni on pitää lapset lämpimänä, kylläisenä ja turvassa. Jos minä olen kaatosateessa ihan jäässä ja pukeutunut coretexeihin ja kumppareihin, mutta murrosikäinen haluaa olla napapaidassa, minun on se sallittava, jos vaarana ei ole hypotermia.

Mitä se sitten haittaa, jos lapsi ei suostu laittamaan lapasia? Entä otanko yläkoululaiselta pyörän pois, kun hän ei suostu käyttämään pyöräilykypärää? Onko minun joka hetki tiedettävä, missä hän liikkuu ja kenen kanssa? Minkä ikäisellä lapsella on ruutuajat? Missä asioissa luotan lapseen ja missä asioissa hän oikeasti toivoisi minun tarkkaa puuttumistani?

Kaikki muut saavat olla koko yön ulkona.

On pakko päästää lapsi menemään iltaisin ja pohtia, mikä olisi sellainen kotiintuloaika, että lapsi ei jää kaikesta paitsi ja tule kiusatuksia siksi, että joutuu kotiin yhtä aikaa kuin 10-vuotiaat. On kuitenkin tiedettävä, missä lapsi on ja mitä siellä tekee. Missä iässä nuori saa istua kaveriporukassa rannassa kesäyönä kello yhteen asti? Entä olla suuren kaupungin keskustassa vilkkaassa kesäyössä keskellä baareihin jonottavia juhlijoita – ja tulla yöbussilla kotiin?

Tuntuu, että perheen järjestyssäännöt täytyy kirjata uudestaan muutaman kuukauden välein ja tehdä kullekin lapselle jatkuvasti henkilökohtaiset säännöt. Näissä keskusteluissa on aina mukana myös se ”kaikki muut saa olla tyyliin kolmeen tai neljään ulkona, ei niiden perhettä kiinnosta, ei kenelläkään muulla ole näin tiukkaa!”.

äiti

Äitiys muuttuu koko ajan

On ihan eri asia kasvattaa 9-, 14- ja lähes 17-vuotiasta. Jokainen heistä tarvitsee omat sääntönsä ja rajansa. Tuntuu, että äitiys muuttuu ihan koko ajan.

Kaksi murrosikää yhtä aikaa tekee myös sen, että lapset riitelevät paljon. Sen seuraaminen välillä sattuu. Tuntuu vaikealta ymmärtää, miksi lasten on vaikeaa olla samassa huoneessa yhtä aikaa. Itse yhä näen, miten he itkivät ikäväänsä, kun päiväunet erottivat heidät hetkeksi. Eikö olisi joskus kiva vaikka pelata korttia tai katsoa leffa yhdessä? Tällä hetkellä se ajatus on hyvin kaukaa haettu.

Somessa lynkataan nopeasti.

Olen pohtinut äitiyttä paljon Instassa @hannamaariap ja Facebookin Yli pyykkivuorten -sivulla. Välillä tuntuu, että somessa ei saa enää tuoda negatiivisia asioita esille. ”Kyllä minä ainakin rakastan lapsiani” ja ”päivääkään ei vaihtaisi pois”, kommentoivat jotkut ajatuksiani.

Ensinnäkin, jos en rakastaisi näitä niin paljon, että sattuu, en edes ajattelisi näitä asioita. Ne olisivat minulle ihan yksi paskanhailea juttu. Toisekseen, mitä hittoa tuo ”päivääkään en vaihtaisi pois” on? Minä vaihtaisin elämästäni todella monta päivää pois.

Minusta tuntuu, että tähän murrosikäisten äitiyteen ei voi valmentautua mitenkään. Se menee niin syvälle omaan minuuteen ja omiin arvomaailmoihin, ajattelutapoihin ja käytösmalleihin, että on ihme, jos joku tästä ajasta selviää haavoittumatta. Kaiken tämän kompuroinnin takana on koko ajan ajatus siitä, että osaisin kohdata, kuunnella, tukea, rakastaa, suojella ja rajoittaa lasta oikealla tavalla siten, että kaikki selviävät edes jotenkin ehjänä.

Liity Ragemutsit-ryhmään!

Perustin teinien vanhemmille ja nuorten parissa työskenteleville ammattilaisille Facebook-ryhmän Ragemutsit. Liity mukaan suljettuun vertaistukiryhmään tästä: Ragemutsit-ryhmä Facebookissa.

Miten te muut pärjäilette? Sanokaa nyt joku, että vaihtaisitte monta päivää pois!

Lue myös

Lue myös

X