Pitäisikö vaan lopettaa koko homma, kun en ole edes raskaana?

Someseinät alkavat taas täyttyä niistä: somevaikuttajien jouluisista perhepotreteista. Kuvissa äiti, isä, veli, sisko, vauva ja koira ovat pukeutuneet samanlaisiin jouluyöpukuihin. Osa vaikuttajista julkaisee tonttupyjamakuvat Reels-videoina, joissa perhe hyppää pyjamiin ja tanssii kuusen ympärillä.

Juuri nyt yllättävän moni perhelifestylegenren somevaikuttaja julkaisee seinällään sen someuutisista suurimman: vauvan odotuksen.

Meille ei tule enää vauvoja, joten elämästäni ei irtoa kiinnostavia uutisia. Ei ole tulossa vauvan ja mahan kokoa viikko viikolta kuvaavia hedelmä plus maha -kuvia eikä gender reveal -postauksia.

Perheeni ei missään tapauksessa pukeudu samanlaisiin asuihin ja poseeraa kuusen ympärillä vaikka kuinka toivoisin. Keski-ikäisen äidin Instagram-tilillä esiintyminen tonttupyjamassa ei ole hc someuskottavuutta 14- ja 17-vuotiaiden genressä. Siispä ei löydy matchy-matchy-asukuvia minun kanavissani koko perheeni voimin.

Ihailen perhelifestyletilien kuvia ja tekstejä perheistä ja arjesta. Ihastelen, miten lapset lähtevät kaikkeen mukaan. Perheitä on ihana seurata. Minun perheeni, tai lähinnä teinit, eivät halua sellaista. Aavakaan ei yleensä innostu. Miksipä haluaisivatkaan, kun muiden kuvissa poseeraavat pienet lapset.

Katselen näitä koko perhe poseeraa -kuvia ja vauvailmoituksia ja mietin, että ehkä minun paikkani ja tehtäväni somemaailmassa on nyt ohi. Olemmeko kasvaneet kaikesta nyt ulos? Oliko tämä nyt tässä?

Lapset blogissa toisilla nimillä

Lapseni ovat olleet aina kanavissani esillä muilla kuin kutsumanimillään. Aavan nimen paljastin tässä postauksessa, kun hän sitä ihan hirveästi toivoi ja ajattelin, että se on ihan ok. Olen kuitenkin kiitollinen siitä, että lasteni etunimiä ja sukunimeä googlettaessa blogini ei nouse hakutuloksiin.

Kun aloitin blogin, Aava oli 4-vuotias, Henrik 9-vuotias ja Matilda 12-vuotias. Isommat lapset ovat näkyneet satunnaisesti kanavissani. Aava on näkynyt enemmän. Olen kirjoittanut hänen kehityksestään muutamia tällainen on 5-vuotias -tyyppisiä postauksia, mutta en muuta kovin yksityiskohtaista.

Joskus olen kirjoittanut esimerkiksi lapsen jännittämisestä ja raivokohtauksista, mutta en ole kuvannut postaukseen lastani tai puhunut hänestä siinä nimellä. Eskariuhmasta kertovassa postauksessa kerroin, että se kertoo Aavasta, mutta mielestäni postaus ei loukkaa lasta. Olen kirjoittanut postaukset aina niin, että ne kertovat siitä, miten minä kompuroin äitiydessäni ja miten minä olen vähän hukassa ja huvittava. Olen kirjoittanut ne vertaistueksi muille äideille, en lapselle nauraakseni tai lapseeni ärtyessäni.

Keliakiaa ei tarvitse hävetä

Jo alussa tein radikaalin päätöksen kirjoittaa Aavan keliakiasta. Kirjoitin ensin Keliakialiiton Arjen murusia -ryhmäblogissa, minkä rinnalle perustin oman blogin.

Keliakiasta kirjoittamista en ole katunut. Keliakiassa ei ole mitään hävettävää eikä salattavaa ja se kulkee joka tapauksessa joka päivä Aavan elämässä. On vaan parempi, jos ympärillä olevat aikuiset tietävät siitä. En usko, että Aava on siitä minulle vihainen aikuisena. Se on yhtä tavallinen osa häntä kuin oikeakätisyys.

Koen, että kirjoittamalla jaan ja saan arvokasta vertaistukea ja lisään tietoutta. Keliakia on erittäin alidiagnosoitu sairaus. Jopa 70 000 suomalaista sairastaa tietämättään keliakiaa. Diagnosoimaton ja näin hoitamaton keliakia voi altistaa anemialle, osteoporoosille, lapsettomuudelle ja pahimmillaan jopa suolistosyövälle. Teen siis mielestäni tärkeää vaikuttamistyötä blogissani.

Muista perheenjäsenten terveysasioista en ole kirjoittanut. Omistani kyllä, mutta en muiden.

Kolmistaan-blogi pysäytti

Mietin, onko minulla annettavaa somemaailmalle, jos Aava ei usein innostu Reelsistä eikä teinejä saa kuvata mitenkään. Mietin, että minulla olisi todella herkullisia kirjoitusaiheita esimerkiksi teiniarjesta, mutta niiden kirjoittaminen ei olisi oikein. Vaakakupissa on monta asiaa: se, että lapset eivät aina halua näkyä kanavissani ja se, että minä mietin tarkasti, mitä heistä julkaisen.

Tätä pohtiessani törmäsin Kolmistaan-blogin postaukseen Lapset somessa. Ja vanhemman vastuu. Blogin kirjoittaja Karoliina Pentikäinen ei mainitse blogissaan lastensa nimiä. Hän peittää kuvista lastensa kasvot ja kirjoittaa vain asioita, jotka eivät ole henkilökohtaisia. Hänen kirjoittamansa asiat eivät kerro liikaa lapsen persoonasta. Siitä huolimatta hänen bloginsa on erittäin menestynyt.

Somevaikuttajana tiedän paljon enkä päästä siksi Aavaa vielä someen.

Pentikäinen kirjoittaa: ”Koen äitinä, että mun on suojeltava lapsiani. F valittaa usein, että olen kaikista tiukin äiti somen suhteen, koska hällä ei saa olla instaa ja TikTokia. Perustelen tiukkuuttani sillä, että olen varmasti äiti, joka tietää hänen luokallaan eniten somesta. Ja myös sen vaaroista ja varjoista. Tähän argumenttiin hän ei edes voi väittää vastaan.”

Hän kirjoitaa myös: ”Olen silti tosi huolissani siitä, miten paljon äiti- ja isävaikuttajat jakavat sellaisia juttuja omasta elämästään kaikelle kansalle, joka ei todellakaan ole lasten (kaikista vähiten omien lasten) korville tarkoitettua. – – Mutta se, että aikuiset kertoilevat netissä omasta seksielämästään, itsetuhoisuudesta tai vaikkapa puolison käyttämästä väkivallasta, on mielestäni lasten kannalta vahingollista.”

En halua, että yläkoululuokka nauraa lapselleni minun Ig-tilini vuoksi.

Nämä asiat kolahtivat. Vaikka itse olen päättänyt näyttää lasten kasvot ja kertoa hieman enemmän, pohdin kaikkea tarkasti. Lapset hyväksyvät aina kuvat, jotka julkaisen. Mietin aina sitä, että moni lasteni ystävä seuraa Ig-tiliäni. Haluavatko lapseni, että joku näyttää luokassa muille minun tilieni sisältöä ja muut mahdollisesti nauravat ja pilkkaavat lastani? Eivät halua enkä minä halua. Juuri tästä syystä en kirjoita myöskään parisuhteestani ja seksuaalisuudesta kovin tarkasti. On ihan kiva kaikille, että teini-ikäiset lapseni, heidän kaverinsa ja vaikka seuraava työnantajani eivät tiedä top 10 seksimokiani – vaikka se aihe murtaisi tabuja, toisi vertaistukea ja kiinnostaisi lukijoitani laajasti.

Ja niin, meilläkään 9-vuotiaalla Aavalla ei ole Instaa tai Tiktokia eikä omassa kännykässä mahdollisuutta katsoa YouTubea.

En tarvitse lapsia työhöni

Eniten kaikesta kolahti tämä: ”Jos mun jutut ei riitä tuomaan meille leipää pöytään, sitten on aika vaihtaa alaa. Että jos tarvitsisin lapseni siihen, että saan palkkani, olisin varmaan aika huono siinä, mitä teen.”

Voimaannuin jotenkin hirvittävästi Kolmistaan-blogin tekstistä. Saan edelleen ihastella muiden lumiukkoyökkäreitä ja lasten kasvua, mutta minun blogini ei tarvitse perustua siihen. Jokainen perhe tekee omat ratkaisunsa lasten näkyvyyden suhteen enkä tuomitse ketään.  Myös minun blogillani on varmasti paikkansa ja lukijansa, vaikka lasten osuus vähenisikin. Aava mielellään välillä näkyy ja se on ihan kiva, mutta toki harkitsen tarkasti, miten hän näkyy.

Joulukuun alussa blogini muuttaa pois Kaksplussan blogiportaalista. On aika kirjoittaa myös muusta kuin lapsiperhearjesta. Tärkeintä on yhä se, mitä minä ajattelen äitiydestä ja naiseudesta, miten minä koen asiat ja miten voin jakaa vertaistukea. Ihanaa, jos pysytte yhä mukana.