Yksi teiniarjen suurimmista äidin ärsyyntymisistä

Minä syyskuussa, lokakuussa ja marraskuussa: ”Lähdetään joku ilta ostamaan teille talvitakit, talvikengät ja lasketteluun toppahousut. Onhan teillä hyvät pipot ja hanskat? Tai katsokaa nettikaupoista, niin tilaan ne teille.”

Njääh, sanovat teinit. Eivät he tarvitse. Vanhat ovat ihan hyvät, talvitakissa tulee kuitenkin kuuma eikä kukaan edes pidä takkia kiinni. Mitään ei tarvita! Ei kukaan käytä mitään hanskoja, takeissa on hei taskut! On siis syytä lopettaa turha hössöttäminen.

Toistan ehdotukseni lukuisia kertoja joulukuussa. Saan kiitokseksi silmien pyörittelyä. Pakotan marraskuussa talvikenkäostoksille hänet, jonka jalka on kasvanut kahdessa vuodessa viisi kokonumeroa. Kengät päätyvät nurinan kanssa jalkaan joulukuussa, kun lumien tultua piilotan kesälenkkarit.

Ehdotan takkiostoksia joululomalla. Ei jaksa, nykyiset ovat kuulemma ihan hyvät.

Joululoman lopussa, tammikuun puolella teini lähtee yllättäen kavereidensa kanssa laskettelemaan. Mitkään kodistamme löytyvät takit ja toppahousut eivät ole täysin hyvät. Katson vaatteiden tuskaisaa kokeilua ensin hiljaa. Lopulta kihisen niin, että en enää pysty olemaan hiljaa. On se prkl kumma, että yhtään aiemmin ei voinut tätä miettiä!

Tarjoushaukkana haalariostoksilla

Vuosia sitten lastentarhanopettajat sanoivat aina meille vanhemmille vanhempainilloissa ja lasta hakiessa, että olisi hyvä, jos vanhemmat toisivat vähän varasukkia ja -hanskoja. Samat opettajat sanoivat kuitenkin minulle vähän toisenlaiset sanat: ”Ihan hyvin voi viedä vaikka osan vaatteista kotiin, ei varmaan tarvitse ihan noin paljon varavaatteita.”

Minulle on aina ollut tärkeää, että lapsilla on sopivat ja sään mukaiset vaatteet. En kestä sitä, että lapset kulkevat reikäisissä tai liian pienissä vaatteissa tai leikkivät lätäköissä housuissa, jotka imevät enemmän vettä kuin kodin parhaat pyyhkeet. Kun lapset olivat pieniä, ostin aina tammikuun aleista seuraavan vuodet haalarit valmiiksi. Ennakoiminen, pienten vaatteiden siirtäminen kaapeista pois ja uusien hankkiminen on ollut tärkeä osa äitiyttäni. En ole mikään merkkivaatteiden vaan ihan tavallisten vaatteiden ostaja, mutta syynään ulkovaatteista aina vesipilarit ja saumojen teippaukset.

Kun Wilmassa pyydetään tuomaan jotain kouluun, olen kärppänä muistamassa. Välillä todellakin unohdan, kuten ensimmäisellä eskariviikolla metsäretken eväät erityisruokavalioiselta lapseltani, mutta pääosin muistan aina heti kaiken. Pidän sitä tärkeänä lapseni kannalta. Ja kyllä, lasteni vaatteissa lukee aina heidän nimensä. Minulla on sitä varten tietysti hyviä tusseja.

Niin, suoritan äitiyttä näin, se on vain osa minua ja syntyy luonnostaan. Haluan tehdä nämä asiat vähän samalla tavalla kuin haluan kotona, että lakanat ovat yhdessä kaapissa ja pyyhkeet toisessa kaapissa, sukkakorissa ei ole pikkareita eikä astiakaapissa ole mitään papereita ja kyniä sikin sokin kulhojen keskellä.

Sovituskopissa hänen kanssaan, joka sinne vielä lähtee kanssani.

Eteisraivarit, ai että

Olen kovasti miettinyt, mikä ajaa minut välillä vähän raiteiltaan tässä teinien vanhemmuudessa. Olen tullut siihen tulokseen, että se on se, että en saa enää rakastaa huolehtimalla. Mielestäni ihan tavallinen vanhemmuuteen liittyvä asia torjutaan kylmästi. Minun mielestäni se olisi rakkautta, että ostaisi lapsille sopivat ja lämpimät vaatteet ajoissa.

Olen jo vuosia sitten hyväksynyt sosiaalisen pukeutumisen normit teiniarjessa. Sille en voi mitään. Jos 15-vuotias lähtee pakkasella kouluun farkkutakissa, niin en pue häntä väkisin niin kuin kaksivuotiaan pukisin, jos tämä juoksisi alasti pulkkamäkeen. Siinäpä teini palelee. Olen pyöritellyt tätä pukeutumisaihetta jo vuosia. Kaikki ajatukseni tiivistyvät tässä postauksessa: Koululaiset jumaliste, nyt äiti näyttää, miten puetaan päälle. Eli jos haluavat palella, niin ok.

Sen sijaan pinnani palaa aika älyttömän nopeasti niistä varasto-, vaatekaappi- ja eteisraivareista, kun kaapeissa ei olekaan mitään sopivaa, kun niitä yllättäen tarvitaankin. Koen niissä tilanteissa suurta riittämättömyydentunnetta ja wtf-hetkiä. Ensin kuulen koko syksyn ajan, että ei todellakaan kukaan käytä mitään talvitakkia tai lämpimiä hanskoja eikä niitä siis saa ostaa – ja sitten kuulen valitusta siitä, kun niitä ei ole.

Tietenkään en osta niitä teineille niin, että itse valitsisin, koska sehän olisi sama kuin kasaisi takapihalle nuotion ja heittäisi sinne sytykkeiksi vaikkapa parin kuukauden nettopalkan. Ymmärrän, että 40-vuotias äiti ei valitse teinin talvitakkia. Kun he eivät innostu ostoksille kanssani tai netissä yksin, asia jää tietysti hoitamatta. Eivät he siis tee tätä isänkään kanssa. Sama koskee myös ihan yllättäviä tarpeita. Kun lähden kauppaan, kukaan ei tarvitse mitään, mutta seuraavana aamuna olisi yllättäen tarvittu jotain, mikä olisi eilen voitu hyvin ostaa.

Eteisessä pyörivään tornadoon tempaudun aina mukaan, vaikka yrittäisin vain hiihtää hiljaa ohi. Tuntuu julmalta, että ehdotuksiani ei kuunnella, mutta sitten tositilanteessa syy on kuitenkin, ainakin vähän, minussa. Isona asiana tässä on ehkä se teinielämän täydellinen ennakoimisen puute.

Olihan se aika helppoa viedä päiväkodin naulakkoon liikaa varavaatteita ja tietää, että jos maidot kaatuu päälle tai koko tyyppi kaatuu vesilätäkköön, niin naulakosta kyllä löytyy varavaatteita. Voi pyhät äidit, ne olivatkin aikoja ne.

Samaistuuko kukaan tähän teiniarjen superärsytykseen eli ennakoimisen puutteeseen?

Liity teinien vanhempien Ragemutsit-ryhmään!

Lue myös

Koululaiset jumaliste, nyt äiti näyttää, miten puetaan päälle

Boomer hei, Netflix and chill ei tarkoita telkkaria

”En olekaan äitinä täysin epäonnistunut.” Ragemutsit-ryhmä kasvaa hurjaa vauhtia

Teinin äiti: on vaarallista olla Vilijonkka, mutta tyhmää olla Muumimamma

Tonnin kännykkä kaverilla – teinin kasvatus haastaa rikkaassa kunnassa

Teinipoika imuroi. Kaveri: ”Ootko sä joku nainen?”