Yli pyykkivuorten

Ajoin saakeli kolarin enkä edes kertonut siitä somessa

Teksti: Hanna Maaria, Yli pyykkivuorten
some

Olen lähiaikoina miettinyt valtavasti omaa suhdettani someen. Teen sekä päivätyötä että sivutyötä Facebookissa ja Instagramissa. Käyn niissä kummassakin somekanavassa lukuisia, lukuisia kertoja päivässä. Välillä aivan elän ja hengitän somea.

Kuulun valtavan moniin ryhmiin Facebookissa. Esimerkiksi Ompeluseuran viestintä- ja järjestöryhmissä, Naisyrittäjissä, Viesti ry:n viestinnän asiantuntijoissa ja ammattibloggaajien eri ryhmissä on erittäin tärkeää keskustelua alani työllistymisestä, tämän hetkisistä puheenaiheista ja alan muutoksista.

Kotikunnan ryhmää sekä paikallislehtien Facebook-sivuja luen pysyäkseni kärryillä. Gluteenittomia ryhmiä seuraan sekä työni että lapseni sairauden vuoksi. Kieltenhuoltoryhmistä opin koko ajan uutta.

Kuulun useaan viihteelliseen ryhmään, joita huomaan usein iltaisin lukevani. Jään lukemaan meemiketjuja, strömssejä, koiranpentuketjuja ja jopa keskusteluja juoruista, tutista vierottamisesta ja sisustustuotteista, joita en edes haluaisi.

Yli pyykkivuorten Facebook-, Instagram- ja blogisivut ja teinien vanhempien Ragemutsit lohkaisevat ison osan arjestani päivätyöni somekanavien päivittämisen päälle.

Some on tärkeä osa elämääni, josta en missään tapauksessa halua luopua.

Some vaatii aktiivisuutta ja hauskuutta

Peilaan omaa somekäyttäytymistäni erityisesti muihin bloggaajiin ja viestinnän ammattilaisiin. Pohdin, kuinka usein ja miten kanavia tulisi päivittää. Pohdin, kuinka usein haluan ja jaksan julkaista ja mitä julkaisen. Välillä paine kasvaa: että kanavani kehittyisivät, pitäisi olla hauska, aktiivinen, avoin ja aina saatavilla. Välillä se alkaa ajatuksenakin kuormittaa liikaa.

Katson ja ihastelen, miten muut tekevät ja miten heidän kanavansa kasvavat. Mitä enemmän pohdin, sitä vähemmän julkaisen. Katson, miten mahtavasti muut tekevät koko ajan – ja huomaan ottavani askeleita taaksepäin.

Isommat lapseni ovat jo kauan sitten siirtyneet pois kanaviltani. Aava juuri tänään kysyi, mistä yhteistyöstä sain kotonamme makkarin seinällä olevan kunniakirjan Kaksplussan vuoden 2018 parhaasta kaupallisesta yhteistyöstä. Palkinto tuli tästä postauksesta Parhaat aseet lapsiperheen kodin ikkunoiden pesuun. Enää sellaista ei voi missään nimessä tehdä eikä tarvitsekaan. Olisihan se hassua, jos laittaisin 14-, melkein 15-vuotiaan taistelemaan pikkusiskon kanssa ikkunanpesuvälineillä yhteistyön kuvissa. Se oli silloin, mutta ei tarvitse olla enää.

ikkunoidenpesu

Kuva postauksesta Parhaat aseet lapsiperheen ikkunoiden pesuun.

Some tuo riittämättömyydentunnetta

Olen kokenut riittämättömyydentunnetta siksi, että en ehdi enkä pysty olemaan omassa bloggaajan genressäni niin avoin ja aktiivinen kuin muut. Minulle ei ole luontevaa tuoda esimerkiksi Instan stooreissa esille vahvoja tunteita ja syviä henkilökohtaisia kokemuksia. On upeaa, että moni niin tekee, mutta olen nyt ymmärtänyt, että minun ei tarvitse.

Sirkustempuilla saisin ehkä kanavani kasvuun, mutta en oikeastaan tarvitse sitä. On ihanaa elää tilanteita ilman kännykkää, kameraa ja somea. Esimerkiksi lasketellessa otin kyllä muutaman kuvan, mutta julkaisin ne vasta illalla kotona. Reaaliajassa niitä ei tarvinnut julkaista. Muiden ei siis tarvinnut odottaa sitä, että jään jonnekin julkaisemaan kuvia toisten jonottaessa hissiin.

Olen pohtinut paljon sitä, minkä kuvan me annamme itsestämme somessa – me ammattilaiset ja myös muut somen käyttäjät. Julkisilla sivuilla voi kuka tahansa nähdä, mitä kirjoitat ja puhut. Sopiiko kaikki someen jakamasi asia lastesi, lastesi kavereiden, asiakkaidesi, pomosi ja naapurisi nähtäväksi?

Vihapuhe somessa on kasvanut, mutta myös ajattelemattomuus. Moni kertoo erittäin henkilökohtaisia asioita parisuhteestaan tai lapsistaan tai käyttäytyy röyhkeällä ja provosoivalla tavalla, jollaista ei onneksi juuri koskaan näe vaikka bussissa tai ruokakaupassa. Somessa välillä käytös muuttuu kummallisesti, ja iso joukko radikalisoituu perässä käsittämättömällä tavalla.

Some viihdyttää, ilahduttaa ja opastaa, mutta myös lannistaa, aiheuttaa kateutta ja altistaa jatkuvalle vihapuheelle. Kuka jaksaa sitä, että mitä tahansa sanoo, voi saada aikaan paskamyrskyn?

some

Ajoin kolarin

Minusta on tuntunut yllättävän hyvältä se, että en kerrokaan kaikkea. Tuntuu hyvältä, että saan itse päättää, mitä kenellekin kerron ja koska. Moni minun alallani tuntuu kertovan hyvin paljon kaikille avoimesti. Sitä on ihana seurata, mutta minun ei tarvitse pyrkiä siihen. En ole huonompi siksi, että kerron vähemmän.

Ajoin kuulkaa muutamia viikkoja sitten kolarin! Se oli kyllä ihan vain kotipihalla, mutta törmäsin sukulaisen autoon niin, että oveen tuli hirveä lommo. Siitä olisi saanut hauskoja, opettavaisia, empaattisia ja hurjia stooreja, mutta sillä hetkellä tuntui hyvältä, että en kertonut siitä mitään.

Riitti, että puhuimme keskenämme ja täytimme vakuutuspapereita. En tiedä, mitä lisää se avoimuus olisi minun aika paskaan fiilikseeni tuonut. Päin vastoin se olisi ehkä pahentanut sitä olotilaani, varsinkin jos olisin saanut ilkeitä kommentteja.

Sitä paitsi onhan se siistimpää kertoa kaverille livenä tai puhelimessa, että ”et saakeli usko, mitä tein kotipihassa, kun oli kiire lähteä viemään Aavaa tallille enkä edes katsonut peiliin, kun peruutin”. Siinä vaiheessa, jos kaveri sanoo lakonisesti, että joo mä näin Instasta, niin koko hyvä tarina menee hukkaan. Pohjanmaan Kirjoittajakoulussa vuonna 2000 kirjailija Jyrki Tuulari opetti, että älä ole kuin Punahilkka. Älä kerro itsestäsi heti kaikkea sudelle äläkä muillekaan. Se pätee sekä kirjoittamiseen että oikeaan elämään.

Rakastan somea enkä halua elää ilman sitä. Some on tärkeä työkalu, ystävien kuulumisten kuulemispaikka, tiedonvälittäjä ja viihdyttäjä. Tärkeintä on olla somessakin juuri niin kuin itsestä tuntuu hyvältä – olivat sitten kanavat julkisia tai vain pienelle kaveriporukalle näkyviä.

Olisi kiva kuulla, millä tavalla te julkaisette asioita somessa. Erityisesti kiinnostaa se, millä tavalla te julkisten tilien ihmiset julkaisette. Mikä tapa tuntuu hyvältä?

Lue myös

Terveisiä somesta: ”Tämä bloggaaja jakaa Minulla on per*ereikä -postauksia.”

Mammakahvila-podcast: Yli pyykkivuorten -bloggaaja paljasti liikaa

Tervetuloa Yli pyykkivuorten -perheen matkaan!

Joskus mietin, että en osaa enää olla äiti

Lue myös

X