Yli pyykkivuorten

Vanhempien täytyy muistaa valtavasti. Kumpi meistä unohti nolommin?

Teksti: Hanna Maaria, Yli pyykkivuorten
teini-ikä, äiti ja teini

Äitien ja isien täytyy muistaa niin paljon, että lähtee järki. Postauksen muokkaus vuodelta 2018.

Viet lapsen hoitoon tai lähetät kouluun ja huomaat varttia myöhemmin, että unohdit lelupäivän, retkieväät, lupalapun tai sukset. Ei ole todellista, taas! Mutta kyllä se on. Niin vain käy ja yllättävänkin usein. Metatyön määrä on niin valtava, että niin monia asioita kuin vanhemmat miettivät ei pyörittele mielessään edes väitöskirjatutkija.

Vanhoja postauksia lukiessani törmäsin postaukseen tammikuulta 2018. Silloin meillä oli 6-, 11- ja 14-vuotiaat lapset ja metatyötä oli vertauskuvallisesti keskimäärin yksi likapyykkikaapillinen, neljä ruokakassillista ja seitsemän roskapussilista enemmän kuin nyt. Minuutissa.

Listasin silloin mitä kaikkea vanhempien täytyy muistaa. Listaus ja sen jälkeen olevat tarinat olivat niin hienoja, että kaivelin ne arkistoista esille uudestaan.

Ei mee aina tälleen yhtä smoothisti tämä vanhemmuus kuin balleriinoilla jumppahetket.

Nämä äitien ja isien pitää muistaa

Listasin tällaisia muistettavia asioita:

Kuka on sairastanut vesirokon? Otetaanko influenssarokotukset? Onko särkylääkkeitä? Onko tämä nyt allerginen reaktio vai tuhkarokko? Lääkäriajat, neuvola-ajat, hammaslääkäriaikojen varaamiset, tulosten soittamiset, työvuorojen ja työajan suunnittelu, kun lasten lääkäriajat ovat keskellä päivää. Eväät, välipalat, kaupassakäymiset, synttärileipomiset, terveelliset ruokavaliot, erityisruokavaliot, ruokaympyrä, lautasmalli, vitamiinit, kotimaiset marjat ja listeriariskit.

Otetaanko influenssarokotus? Kuka on sairastanut vesirokon?

Kuskaukset, hakemiset, järjestelyt, selvittelyt, yhteydenotot, pohdinnat, päätökset, muistamiset, kiittämiset  ja nenien niistämiset. Harrastusten palaverit, harrastusten varaamiset, aikataulut, matkat, pelit, harrastuskaveri ja valmentajat. Läksyt, kokeet, lauantaikoulupäivät, leirikoulun varainkeruu, vanhempainillat (Vanhempainillat, nuo tuskaiset piinapenkit), vanhempainvartit, lelupäivät, metsäretkien eväät, liikuntatuntien välineet ja ajoissa ehtiminen.

Leirikoulun varainkeruu, palaverit, metsäretkien eväät.

Oikean kokoiset vaatteet, ulkovaatteet, kengät, monot, luistimet, vaipat, tutit ja harrastusvälineet. Pienten vaatteiden kierrättäminen, uusien ostaminen, rikkinäisten korjaaminen, oikean sään vaatteiden etsiminen ja vaatteista tappeleminen (Koululaiset jumaliste, nyt äiti opettaa, miten puetaan päälle). Heijastimet, henkivakuutukset, liikennesäännöt, pyörän lamput, pyöräilykypärät, turvaliivit ja namusedistä varoittamiset.

Oikeankokoiset luistimet, turvaliivit, namusedät.

Ruutuajat, tutista vierottamiset, unilelun katoamisesta koituvien kriisien selvittelyt ja kaveririidat. Raskausaika, vauvaikä, uhmaikä, leikki-ikä, kouluikä, murrosikä, keski-ikä ja omien lasten vanhainkotipaikkojen etsiminen sitten, kun itse on jo yli 90-vuotias. Kilpailutukset, sopimukset, laskut, nuohoojan tilaamiset, pihan kolaamiset, nurmikon leikkaamiset ja renkaiden vaihdot.

Yellit, lellit, puurot, vellit, verot, korot, korkojen korot ja taas mennään rahan takii. Sylittelyt, halittelut, sadut, pusut, pesut ja pisut ja mörköjen karkotukset.

Kilpailutukset, kadonneet unilelut, möröt ja autojen renkaat.

. stressi

Yliväsynyt ja vähän urpo autokorjaamolla

Postaus jatkui tarinalla siitä, mitä muuta täytyy muistaa elämänvaiheessa, jolloin ei muista eilen katsotun leffan nimeä, mutta muistaa yhä, mitä esikoinen sai keneltäkin ristiäislahjaksi. Tarina meni näin:

Autoni oikeassa takarenkaassa ei kestänyt ilma. Ajoin auton huoltoaseman pihaan. Kerroin tiskillä renkaan tyhjenemisestä ja kysyin, ehtisikö joku katsoa autoni rengasta.

– Eiköhän joku ehdi katsoa. Minkä merkkinen auto, kysyi mies tiskin takana.

Minä siinä toppatakkiin ja huiviin kääriytyneenä, suoraan töistä tulleena väsyneenä ja nälkäisenä perheenäitinä tuijotin häntä kuin hän olisi kysynyt, että kuinka monta osaa on auton moottorissa ja missä järjestyksessä osat laitetaan moottoriin autoa rakentaessa. Löi ihan tyhjää.

Mies odotti kysyvä ilme kasvoillaan. Minä katsoin häntä kuin peura ajovaloja pimeällä valtatiellä.

– Ai hitsi, mä oon just vaihtanut autoa, apua, ootas, sopersin.

Olin kävelevä blondivitsi. Siis pelkkää tyhjää pää täynnä. Minähän olen vaihtanut autoani siis ihan just pari vuotta sitten.

Ei mitään kiirettä, mieti rauhassa.

– Ei mitään kiirettä, mieti rauhassa, sanoi mies ystävällisesti.

Pääni sisällä kaikui jotain sen suuntaista kuin ”ei v*ttu oikeesti”. En muistanut yhtään! Lopulta se tuli jostain mieleen. Henkäisin sen kuin olisin vastannut Haluatko miljonääriksi -kisassa oikein viimeiseen kysymykseen. Halleluja!

Mies otti autoni avaimen ja kysyi yhtä ystävällisellä äänellä, mutta hyvin hitaasti kuin olisi kysynyt kaksivuotiaalta:

– Tiedätkö yhtään mikä rengas se on? Onko TAKARENGAS vai ETURENGAS? Onkohan se VASEMMALLA puolella vai OIKEALLA puolella?

– Takana oikealla, vastasin neutraalilla äänellä yhä täynnä järkyttynyttä häpeää. Kai minä nyt sen tiesin!

Vastasin kuin kyseessä olisi ollut Haluatko miljonääriksi -kisa.

Mies lähti samantien takahuoneeseen kertomaan huoltotarpeesta. Minä, yhä järkyttyneessä häpeäntunteessani, huusin hänelle perään, että siinä on kitkarenkaat. Yritin sillä jotenkin tasottaa suurta häpeääni, kertoa, että kyllä tässä nyt jotakin tiedetään. Harkitsin huutavani myös autoni rekisterinumeron, mutta se tuntui jo liioittelulta, kun huoltoaseman pihassa oli ehkä viisi autoa, kaikki eri merkkiä. Mutta sen minä olisin heti muistanut!

Huusin perään, että autossa on kitkarenkaat.

En muistanut autoni merkkiä, vaikka muistan kaikkien kummilasten syntymäpäivät, hammaslääkärit, rokotukset ja sen, mitä kukakin kirjoitti viestissä, jolla onnitteli meitä lasten syntymistä. Tältä ehkä tuntuu sitten vanhainkodissa, kun en muista, missä tarjoillaan päiväkahvit, mutta sen sijaan kerron kaikille päivämäärät, jolloin lapsilleni puhkesivat ensimmäiset hampaat.

Mies ristikuulustelussa

Muistan, että kerroin tämän nolon kokemuksen perheelle ja työkavereille. Annoin tulla ihan tunteella kaikkine peura ajovaloissa -ilmeineni. He nauroivat viikon ja todennäköisesti viihdyttivät koko sen vuoden ajan tarinallani muita miesten saunailloissa ja naisten skumppailloissa. Koska myös isät joutuvat muistamaan erittäin paljon koko ajan, hekin unohtelevat. Siispä kerroin siinä postauksessa myös tämän:

Mieheni oli monta vuotta sitten hakemassa itselleen uutta passia. Vanha passi oli jo ehtinyt vanhentua, joten hänen piti henkilöllisyytensä todistaakseen vastata muutamaan helppoon kysymykseen. Mies selvisi kysymyksistä leikiten, kunnes tuli paha kysymys. Tosi paha. Se oli tällainen: ”Minä vuonna esikoisesi on syntynyt?”

Mies tuijotti virkailijaa. Totaalinen blackout. Lopulta hän, nolouden ja paniikin yltyessä, alkoi pohtia kahdesta vaihtoehdosta. Kuulemma ääni, joka pääsi hänen suustaan, oli pieni kuin hiirellä. Pieni, kysyvä hiiren ääni.

– Olikohan se 2003? Tai 2002. Ehkä 2003.

Niin. Meidän tyttäremme syntyi tosiaan vuonna 2003. Kuinka hän saattoi olla siitä asiasta epävarma?

Niin että auton merkki vs. lapsen syntymävuosi.

Minä voitin 6–0. Unohdettavaa on silti yhä kummallakin ihan kaappikaupalla. Ei tästä vanhemmuudesta unohtelematta selviä. Paitsi että nykyisen autoni merkin ja mallin muistan kyllä. Älkää kuitenkaan kysykö ostoskeskuksissa sähköyhtiötämme…

Unohdin muuten kerran vuosia sitten hakea lapsen eskarista. En tajunnut edes silloin, kun minulle soitettiin asiasta. Ihan iloisesti vastasin ja mietin, että millähän asialla soittelevat. Vaan se onkin toinen tarina. Mitä sinä unohtelet?

Lue myös

Joskus mietin, että en osaa enää olla äiti

Työssäkäyvän arki-illat ovat liian lyhyitä

Työssäkäyvän äidin arki-ilta kuvina

Minusta on tullut paska mutsi

Lue myös

X