Yli pyykkivuorten

Perheväkivalta: Heidi pelkäsi, että vanhemmat tappavat hänet. Ystäväni tarina

Teksti: Hanna Maaria, Yli pyykkivuorten
perheväkivalta

Perheväkivalta. Ystäväni tarina -postaussarjassa haastattelen lukijaani ja kirjoitan hänen tarinansa, joka on merkityksellinen ja tärkeä. Tällä kertaa haastattelin lukijaani ”Heidiä”, jonka lapsuus oli täynnä henkistä ja fyysistä perheväkivaltaa. Kaikki Ystäväni tarina -postaukset löydät tästä.

Tästä muistosta alkaa minun tarinani keskellä perheväkivaltaa 1980- ja 1990-luvun Suomessa.

”Hei, olen Heidi, olen 37-vuotias ja pelkään vettä. Olen aina pelännyt. Sain tietää vasta aikuisena, miksi joudun vedessä paniikkiin.

Muutama vuosi sitten psykoterapiassa sain vahvan flashbackin. Muistin yhtäkkiä, miksi pelkään vettä. Näin välähdyksenä edessäni, miten olen todella pieni, ehkä alle kolmevuotias. Olen kylpyammeessa ja äitini pitää minua veden alla eikä päästä minua pinnalle. Tästä muistosta alkaa minun tarinani keskellä perheväkivaltaa 1980- ja 1990-luvun Suomessa.

Kun olin alle kouluikäinen, isäni oli töissä kaivoksilla ja paljon poissa kotoa. Minä, äiti ja isoveljeni olimme kaiket päivät keskenämme kotona. Väkivalta kuului jokaiseen päivääni niin kuin leikkiminen muille ikäisilleni. Äitini repi minua hiuksista niin, että niistä irtosi isoja tuppoja ja löi minua selkään. Oli ihan tavallista arkea meillä, että minua lyötiin. Olin arka ja ujo lapsi. En saanut lupaa puhua kenellekään, joten en yrittänytkään. Jos yritin, äiti löi myöhemmin.

Kun isä oli kotona, hän tuli mukaan pahoinpitelyyni. Hänen aseenaan oli 10 cm leveä vyö, jonka soljessa oli kaksi kieltä. Sillä hän löi minua voimalla selkään. Selkäni oireilee yhä aikuisena niistä lyönneistä. Vanhemmat joivat joka ilta viinaa, kaljaa, siideriä, lonkeroa, viiniä… Mitä enemmän viinaa, sitä enemmän lyöntejä. Pidin kesälläkin paksuja paitoja, että sain peitettyä mustelmat ja raahausjäljet käsistä ja selästä.

Lyömiselle ei ollut mitään syytä. Riitti, että hengitin. Neljä-viisivuotiaana aloin oireilla vahvasti syömisellä ja syömättömyydellä. Sitä ei ainakaan auttanut se, että minua haukuttiin jatkuvasti läskiksi, rumaksi ja inhottavaksi.

En saanut syötyä ja oksentelin. Tästä syystä talossamme alkoi hysteerinen kloriittipesurumba, että ei tulisi enää tätä ”mahatautia”. Joka lauantai pesimme suurella raivolla kaikki paikat kloritilla. Minun tehtävänäni oli pestä kaikkien pyykit sekä siivota minun ja isoveljen huoneet. Kaikki tasot tuli pyyhkiä kloritilla. Kloriitin haju tuo yhä mieleeni pelon ja kauhun tunteita.

Kulissit olivat kunnossa

Äiti pelkäsi, että vien tyttönä suvun kaiken huomion.

En saanut yhtään ystävää pienestä kyläkoulusta. Jos edes vähän tutustuin johonkin, äitini tuhosi ystävyyssuhteet heti. Äiti pelkäsi, että kerron perheväkivallasta, joten hän kielsi kaikki ystävien tapaamiset.

Minua hävettiin ja minut eristettiin sukulaisista. En saanut tulla näyttäytymään, kun joku sukulainen tuli kylään. Jos näyttäydyin, näin äidin ilmeestä, että kun vieraat lähtevät, saan kunnolla selkääni.

Kun veljeni kasvoi, hänkin alkoi pahoinpidellä minua. Sain pikkuveljen, ja kun hän kasvoi, hänkin liittyi minua inhoavaan ja pahoinpitelevään joukkoon. Jos veljeni tekivät jotain typerää, minä sain aina rangaistuksen. Veljiäni ei pahoinpidelty koskaan. Myöhemmin, kun olin aikuinen, äidin sisko sanoi, että äitini sekosi minun syntymästäni ja pelkäsi, että minä vien suvun ainoana tyttölapsena kaikkien huomion. Tytön syntymä oli äidilleni valtava pettymys.

Ulospäin vanhempani olivat iloisia ja sosiaalisia. Ulko-oven sulkeuduttua kodistamme tuli kidutusvankila. Ajattelen nyt aikuisena, että äitini oli väkivaltainen narsisti, jolla oli psykopaatin piirteitä. Hän sai isäni ja veljeni täysin mukaan sairaaseen toimintaansa.

perheväkivalta

Mummolassa kaikki oli hyvin

Mummolassa sain olla lapsi.

Ainoa hyvä paikka oli mummola 50 km päässä. Siellä sain olla lapsi eivätkä vanhempani käyneet minuun käsiksi. Se oli turvapaikkani.

En uskaltanut kertoa mummolassa mitään. Äiti puristi vieressäni kyntensä ihooni varoittaakseen minua pitämään suuni kiinni. En uskaltanut sanoa mitään.

Kun olin 12-vuotias, hatarasti pystyssä pysynyt maailmani romahti. Pappani sairastui leukemiaan ja kuoli puolen vuoden kuluttua. Koska äitini mielestä en kuulunut perheeseen, minulta salattiin alussa kaikki. Sitä paitsi sehän oli minun syyni, että pappa sairastui ja kuoli. Sain siitä kostoksi lyöntejä.

Perheväkivalta toi itsemurhayrityksiä

Joko he tappavat minut tai minä tapan itse itseni.

Pelkäsin, että isä ja äiti tappavat minut. Aloin lopulta ajatella, että on vain kaksi vaihtoehtoa: joko he tappavat minut tai tapan itse itseni. Haaveilin usein, että tulisi iso rekka ja juoksisin sen alle niin nopeasti, että kukaan ei ehtisi estää.

Yritin muutaman kerran itsemurhaa. Saatoin olla vasta viisivuotias, kun ajattelin, että jos saan sähköiskun seinässä olevasta yövalosta, saatan kuolla. Mitään ei tapahtunut, vaikka purin johdon kuparilankaan asti.

Isä ja veljet harrastivat metsästystä. Pelkäsin kotonamme olevia aseita ja kirkasta viinaa juovia vanhempia. En uskaltanut nukkua. Muistan, miten isoveli puhdisti asettaan eteisessä ja testasi, onko aseessa panos laukaisemalla sen minua kohti. Piilouduin usein vaatehuoneeseen aseiden keskelle. Mietin, että jos hakkaan aseiden panoksia toisiaan vasten, ne saattaisivat räjähtää ja kuolisin. Testasin. Istuin vaatehuoneessa nalle sylissäni ja hakkasin luoteja vastakkain, koska halusin pois siitä helvetistä. Ne eivät räjähtäneet.

13-vuotiaana varastin laatikollisen isän lääkkeitä. Ajattelin, että ne syömällä tuskani loppuu. Menin ulos, piilouduin ja aloin syödä lääkkeitä. Tunsin, miten hyvä olo ja rauha valtasivat minut. Viimeisten lääkkeiden kohdalla näin hallusinaationa rakkaan pappani edessäni. Hänellä oli hautajaisvaatteet päällään ja hän pudisti surullisena päätään. Ryntäsin pois piilostani ja oksensin nurmikolle. Sen jälkeen muisti katosi. Seuraava muistikuva on keittiöstä, jossa vanhemmat raivosivat minulle, että pilaan heidän maineensa. He huusivat, että miksi en voi olla tervejärkinen kuten veljeni vaan olen täysi hullu.

Oli niin paha olla.

Onneksi en koskaan onnistunut yrityksessäni.

perheväkivalta

Perheväkivalta, sitten parisuhdeväkivalta

Mies heitti minut betoniseinää vasten. Raskaus keskeytyi.

Muutin pois kotoa 16-vuotiaana. Vieras kaupunki, sen ihmiset ja koulu opettajineen pelottivat minua. Koko ikäni olin oppinut, että en saa puhua ihmisten kanssa enkä tutustua keneenkään. Koin koulussa henkistä väkivaltaa myös opettajilta.

Ajattelin, että en ansaitse mitään muuta kuin alistamista, väkivaltaa ja kuoleman uhkaa. Jouduin parikymppisenä parisuhdeväkivallan uhriksi. Alussa kaikki oli hyvin, mutta kun tulin 21-vuotiaana raskaaksi, mies suuttui niin, että heitti minut päin betoniseinää. Raskaus keskeytyi, mutta kohta olin uudelleen raskaana. Sekä seinä että keskeytyminen toistuivat.

Olin kohta taas raskaana. Lapsi syntyi. Kun synnytyksen jälkeen tulin taas raskaaksi, mies pakotti minut aborttiin. Hän uhkasi, että jos en tee aborttia, hän tappaa tämän jo syntyneen lapsemme. Tein raskain sydämin abortin. Kun äitini kuuli abortista, hän tulistui. Hän syytti minua murhaajaksi, vaikka vain suojelin esikoistani.

Kun lapsemme oli 10 kuukautta vanha ja itki mahakipujaan, mies ravisteli lasta niin, että lapsi meni elottomaksi. Kun lapsi virkosi, sain jostain valtavasti voimaa ehkä ensimmäisen kerran elämässäni. Heitin samantien miehen ulos.

Muutimme kauemmaksi, mutta mies ahdisteli meitä. Hän yritti syyttää, että minä pahoinpitelen lasta ja lapsi otetaan minulta pois, mutta se ei ollut tietenkään totta. Myös vanhempani jatkoivat henkistä väkivaltaa ja minun vainoamistani. Pikku hiljaa sekä lapsen isän että vanhempieni yhteydenotot vähenivät.

perheväkivalta

Terapiaa ja perheväkivallan kokemusten vaihtoa

Mies ymmärsi kaiken, koska oli kokenut saman.

Vuodet kuluivat. Perheväkivalta oli mielessäni koko ajan, mutta päivä päivältä kivun terävin kärki alkoi tylsyä.

Löysin ihanan miehen. En ollut alussa helppo puoliso. En uskaltanut luottaa enkä kiintyä. Säpsähdin ja pelästyin kosketuksia. Yllättäen hänen taustansa olikin samanlainen kuin minun. Hän ymmärsi minua ihan kaikesta ja antoi toipumiselleni aikaa. Hänelle minun ei tarvinnut selitellä eikä piilotella mitään.

Aloitin terapian ja sain diagnoosikseni traumaperäisen stressireaktion ja keskivaikean masennuksen. Aloin kuitenkin toipua pikku hiljaa.

Saimme yhteisen lapsen. Sain työpaikan, kauniin kodin ja turvallisen arjen ympärilleni. Tein alusta asti lasteni kanssa kaiken toisin kuin omassa perheessäni tehtiin.

Kun odotin muutama vuosi sitten toista yhteistä lastamme, matkustimme koko perheen voimin veljeni häihin. Ajattelin, että ehkä pystyn tapaamaan heidät nyt aikuisena. Hääthän ovat onnellinen juhla.

Vanhempani olivat häissä aivan ympäripäissään. Keskellä yötä lapseni kasteli sänkynsä. Kun aloin pestä lasta ja lakanoita, isäni raivostui tästä lapseni käytöksestä ja hyökkäsi päälleni. Suojelin täysin voimin takanani seisovaa lastani sekä vatsassani olevaa sikiötä. Myös äitini hyökkäsi päälleni. Hän myös huusi, että ei välitä paskaakaan vaikka saisin keskenmenon, kun olen sellainen huora.

Lähdimme kotiin heti aamulla. Laitoin välit lopullisesti poikki.

perheväkivalta

Miksi kukaan ei auttanut?

Perheemme kulissit olivat niin taitavasti rakennetut, että sukulaismiehet eivät huomanneet mitään.

Vanhempani uhkasivat tekevänsä minusta lastensuojeluilmoituksen. Soitin heti sosiaalitoimeen ja kerroin kaiken. Perheväkivalta, iskut, pilkat ja kuoleman uhkat. He ehdottivat lähestymiskieltoa, mutta koska välimatkaa oli 800 km, en nähnyt sitä tarpeellisena. Aika pian sen jälkeen vanhempani kuitenkin ilmestyivät pihaamme ja tulivat väkivalloin sisään. Pelästyimme valtavasti, mutta saimme heidät ulos ja soitettua poliisille.

Vanhempani saivat lähestymiskiellon ja sakot ja tuomion kotirauhan rikkomisesta. Hyökkäyksen jälkeen pelkäsin kauan ulkona liikkumista, mutta pikku hiljaa alkoi helpottaa.

Olen miettinyt paljon lapsuuttani. Olen ihmetellyt, miksi kukaan aikuinen ei auttanut minua. Ei naapurit, ei mustelmat nähnyt terveydenhoitaja eivätkä sukulaiset. Opettajalle yritin kertoa, mutta hän ei välittänyt kuunnella. Kun olen nyt aikuisena puhunut lapsuudestani läheisille sukulaismiehille, he ovat olleet kauhuissaan. Perheemme kulissit olivat niin taitavasti rakennetut, että edes he eivät huomanneet yhtään mitään.

väkivalta

Älä jää yksin

Hae apua, kerro kenelle tahansa!

Kauan ajattelin, että olen huono ja ansaitsen kaiken pahan. Nykyään ymmärrän, että olen syytön äitini käytökseen. Mikään näistä pahuuksista ei ollut minun vikani!

Haluan rohkaista jokaista ymmärtämään, että aina löytyy joku, joka kuuntelee ja voi auttaa. Älä jää yksin, vaikka pelottaa. Älä koskaan anna periksi äläkä luule, että itsemurha on ratkaisu. Se ei ole ratkaisu. Tartu pienimpäänkin toivonmuruseen ja mene sitä kohti. Uskalla puhua kenelle tahansa.

Lähestymiskieltoa hakiessani asianajajani alkoi itkeä ja sanoi, että tarinani on pahin hänen koskaan kuulemansa. Hän muistutti, että olen todella vahva, kun olen selvinnyt ja olen tässä näistä kertomassa.

Apua kannattaa vaatia ja taistella. Tämän tarinan kertominen on osa toipumistani. Alan ymmärtää, että olen tärkeä, arvokas, rakastettava ja hyvä ihminen. Myös puolisoni tuki ja rakkaus ovat olleet todella tärkeä osa toipumistani. Joka päivä voin paremmin.

On tärkeää, että Vilja Eerika ja Koskelan uhri saavat aikuiset heräämään ympärillämme olevaan pahaan. Yhä enemmän tulee esille myös aikuisia, jotka kertovat, mitä heille on lapsena tehty. On hyvä, että he uskaltavat kertoa.

Minä olen Heidi, olen 37-vuotias kolmen lapsen äiti. Minä jäin henkiin ja minä selvisin.”

väkivalta

Hae apua!

Välitön hätä: soita 112

Nollalinja

puh. 080 005 005, nollalinja.fi

Nollalinja on valtakunnallinen, maksuton auttava puhelin kaikille, jotka ovat läheisessä ihmissuhteessaan kokeneet väkivaltaa tai sen uhkaa. Nollalinjalle voivat soittaa myös väkivaltaa kokeneiden läheiset sekä ammattilaiset ja viranomaiset, jotka tarvitsevat neuvoja asiakastyöhönsä.

Nollalinjalla päivystävät koulutetut ja kokeneet sosiaali- ja terveysalan ammattilaiset, jotka kuuntelevat, tukevat ja neuvovat sinua kellon ympäri, vuoden jokaisena päivänä. Nollalinjan päivystäjien kanssa voit keskustella suomeksi, ruotsiksi tai englanniksi. Nollalinjalla voit kertoa tilanteestasi, kokemuksistasi ja peloistasi luottamuksellisesti. Päivystäjillä on vaitiolovelvollisuus. Sinun ei ole pakko kertoa nimeäsi eikä päivystäjä saa tietää puhelinnumeroasi. Soitto Nollalinjalle ei myöskään näy puhelinlaskusi erittelyssä. (Lähde Nollalinja.fi)

Nettiturvakoti.fi

Väestöliitto: myös täältä saat apua

Ystäväni tarina -postauksia

Lue myös

X