Itsenäisyys on 30 vuotta saman miehen kanssa seurustelleelle Mervi Kalliolle tärkeä arvo: ”Minulle on tärkeää tietää, että pärjäisin tarvittaessa yksinkin”

Vapaus toteuttaa omia intohimoja on tärkeää urheilutoimittaja Mervi Kalliolle, 44. Se on yksi peruspilareista myös pian 30 vuotta kestäneessä suhteessa Joni-puolison kanssa.

Aluksi se tuntui ihanalta. Matkalaukut saivat levätä varastossa ja iänikuinen inhottava pakkausrumba sai jäädä. Koronapandemian alussa MTV3-kanavan urheilutoimittaja Mervi Kallio ei pistänyt pahakseen matkustelun hetkellistä tyssäämistä.

Normaalitilanteessa matkapäiviä näet kertyy lähes 200 vuodessa, kun hän kiertää ympäri maailman raportoimassa F1-kilpailuista. Mutta pandemiavuoden aikana rakkaille liikuntaharrastuksille jäi enemmän aikaa kuin koskaan aiemmin. Kesällä Mervi pääsi kehittämään golf-taitojaan viheriölle säännöllisesti, ja talvella hän hiihti intohimoisesti. Tasoitus laski reilun kymmenen pykälää, ja hiihtokilometrejä kertyi 515.

Mutta nyt mieli kuopii jo maailmalle. Kaipuu hektisille varikoille on voimakas.

– Kun reissutahti hiljeni pitkäksi aikaa, huomasin, miten paljon todella rakastan työtäni. Pitkän tauon jälkeen kaipaan valtavasti maailmalle.

Jos pandemia hellittää, Mervi palaa kesällä takaisin formulavarikoille.

– Sytyn parhaimmilleni, kun saan olla hälinän keskellä. Minussa on paljon energiaa. Turhaudun, jos en saa sitä ulos.

Kiivas matkalaukkuelämä tekee hänet edelleen onnelliseksi. Nyt Mervi kertoo Hyvinvoinnin avaimet -jutussamme myös muista hyvinvointinsa peruspilareista.

Liikunta on kuin huume

”Olin kolmevuotias, kun äitini vei minut satujumppaan. Sen jälkeen olen liikkunut säännöllisesti. Liikunnasta tuli jo silloin minulle elämäntapa, eikä se ole koskaan ollut pakkopullaa. Liikunnallisuuden olen perinyt erityisesti äidiltäni. Hänkin urheilee edelleen päivittäin. Lapsuudenkodissani seurattiin aina myös kilpaurheilua monipuolisesti. Äitini löysi juuri varastosta viidennen luokan ainekirjoitukseni, jossa kirjoitin seikkaperäisesti, kuinka tarkkaan olin seurannut hiihdon MM-kisoja, kuka voitti ja miten suomalaisilla meni.

Nuoruudessani pelasin jalkapalloa, mutta nykyisin harrastan tennistä ja golfia. Lisäksi nyrkkeilen, hiihdän talvisin, juoksen ja käyn salilla. Olen kaveriporukassani tunnettu siitä, että olen aina valmis urheilemaan ja kokeilemaan uutta – oli laji mikä tahansa. En ole superhyvä missään, mutta keskinkertainen lähes kaikessa.

Viimeksi kokeilin uutena lajina padelia. Olin aluksi ennakkoluuloinen ja ajattelin, että padelia pelaavat vain ne, jotka eivät osaa tennistä. Laji yllätti hauskuudellaan.

Treenaan melkein joka päivä. Joudun joskus pakottamaan itseni pitämään lepopäiviä, kun lihakseni menevät liian jumiin.

”Minun on vaikea ymmärtää ihmisiä, jotka eivät vietä urheilullista elämäntapaa. He jäävät niin paljosta paitsi.”

Saan liikunnasta voimaa. Rakastan sen tuomaa hyvän olon tunnetta. Liikunta on kuin huume. Jos en jostain syystä pääse urheilemaan pariin päivään, tunnen oloni levottomaksi enkä voi hyvin. Minun on vaikea ymmärtää ihmisiä, jotka eivät vietä urheilullista elämäntapaa. He jäävät niin paljosta paitsi.

Minulla on hyvin voimakas kilpailuvietti, enkä koskaan lähde pelaamaan löysin rantein. Viime vuosina olen yrittänyt opetella sitä, ettei aina tarvitse vetää ihan täysillä.

Vanhemmiten olen opetellut kuuntelemaan enemmän kehoani, mutta olen edelleen huono lepäämään. En ole ollut ylikunnossa, mutta olen joskus uuvuttanut itseni liiaksi. Aiemmin saatoin vetää rankan työpäivän päätteeksi vaativia treenejä väsyneenä. Nyt tiedän, ettei siinä ole järkeä.

Tasapainon löytäminen on vaikeaa, ja harjoittelen sitä yhä. Olen kuitenkin ottanut askeleen oikeaan suuntaan ja ryhtynyt käymään kerran viikossa urheiluhierojalla. Lisäksi käyn säännöllisesti ystäväni luona shiatsu-hieronnassa. Se on ihanan rentouttavaa.

”Ura on merkittävä osa identiteettiäni”

Vartuin Loviisassa ja muutin yksin Helsinkiin, kun aloitin Mäkelänrinteen urheilulu­kion 16-vuotiaana. Lähdin maailmalle nuorena ja asuin omassa yksiössäni Koskelassa. Aluksi ikävöin ja soittelin puhelinkopista kaipuutani kotiin. En silti missään nimessä ollut halukas palaamaan maitojunalla takaisin.

Olin kiinnostunut kaikesta urheilusta. Halusin työskennellä sen parissa, mutta en tiennyt mihin ammattiin tähtäisin. Aloin kirjoittaa juttuja itseäni lahjakkaammista urheilijakavereistani. Tarjosin niitä eri lehtiin, ja tekstejäni julkaistiin. Lukion jälkeen opiskelin tradenomiksi ja sen jälkeen täydensin koulutustani opiskelemalla urheilujournalismia Vierumäellä. Sitä kautta pääsin MTV3-kanavalle töihin.

”Lentoemännän työn piti olla vain kesäpesti. Mutta pidin asiakaspalvelusta ja se vei mennessään.”

Lapsuuteni haaveammatti oli lentoemäntä. Kävin lentoemäntäkurssin vuonna 2001. Sen piti olla vain kesäpesti. Mutta pidin asiakaspalvelusta ja se vei mennessään.

Lopetin lentoemännän työt vasta vuonna 2016. Lensin ja olin ruudussa samaan aikaan useamman vuoden ajan, koska en raaskinut lopettaa kumpaakaan työtä.

Lopulta minun oli tehtävä valinta, sillä molempien töiden aikatauluttaminen osoittautui haastavaksi. Lähtö Finnairilta tuntui vaikealta, mutta en ole katunut ratkaisuani. Luulin, että ikävöisin lentämistä, mutta kaipuuta ei tullutkaan.

Työni MTV-kanavan urheilutoimittajana on hektistä. Tällä hetkellä juonnan Tulosruutua, Formulasirkusta, F1-kisoja ja olen mukana Penkinlämmittäjät-ohjelmassa. Kun maailma avautuu koronapandemian jälkeen, palaan taas kiertämään maailman varikoita.

En juurikaan stressaannu työssäni. Olen superkiinnostunut urheilusta. On mahtavaa voida työskennellä ammatissa, joka ei tunnu työltä, koska se on niin innostavaa. Ura on merkittävä osa identiteettiäni.

Totta kai olen välillä tuntenut itseni väsyneeksi, mutta en koskaan valita liiallisesta työmäärästä. Joskus mieheni Joni sanoo, että teen hänen mielestään liikaa töitä. Huomaan itsekin, että silloin pinnani kiristyy ja ärsyynnyn asioista helpommin.

Liveurheilu on loistavaa viihdettä. Parasta työssäni on se, ettei koskaan tiedä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Tapahtumia ei käsikirjoiteta etukäteen.”

Mervi Kallio: ”Teen ystävieni eteen kaiken, mitä voin”

”Ystävät ovat minulle hyvin tärkeitä ja teen heidän eteensä kaiken, mitä voin. He tietävät voivansa luottaa ja tukeutua minuun.

Olen hakenut pulaan joutuneita ystäviäni autolla pitkänkin matkan takaa, joskus keskellä yötäkin. Jos joku on taloudellisesti pulassa, lainaan mielelläni rahaa omien mahdollisuuksieni mukaan. Jos jonkun lapsi tarvitsee kuskausta harrastuksiin, minä tai Joni autamme.

Vastaavasti he ovat rinnallani, kun minulle tulee vaikea paikka omassa elämässäni. Ystäviltäni sama keskusteluapu on auttanut minua paljon, kun meillä on joskus ollut puolisoni kanssa parisuhteessa vaikeita aikoja.

”Osa läheisimmistä ystävistäni tuli isäni hautajaisiin rinnalleni, vaikka he eivät kunnolla tunteneet isääni. Se oli vilpitön ja suuri rakkauden teko.”

Minua kosketti suuresti, miten läheisimmät ystäväni myötäelivät suruani, kun isäni kuoli 70-vuotiaana syöpään vuonna 2016. He lähettivät kukkia ja soittelivat. Tuntui liikuttavalta, miten voimakkaasti he halusivat olla tukenani. Osa tuli hautajaisiin rinnalleni, vaikka he eivät tunteneet kunnolla isääni. Se oli vilpitön ja suuri rakkauden teko.

Minulla on todella paljon kavereita, mutta lähipiiri on huomattavasti pienempi, noin kahdeksan henkeä. Tiiviin tyttöporukkamme kanssa teemme yhdessä muun muassa mökkireissuja ja käymme urheilemassa.

Pari heistä on minulle todella läheisiä. Kiireisestä arjesta huolimatta olemme yhteydessä lähes päivittäin. Meillä on vakiintunut tapa soitella toisillemme aamupuhelut. Usein laitan aamulla meikatessani kuulokkeet korvilleni ja soitan jollekin ystävistäni. Tuntuu ihanalta tietää, etten ole koskaan yksin vaan voin purkaa heille ajatuksiani ja kuulumisiani.”

”Olemme kasvaneet rinnakkain yksilöinä”

”Perheeni koostuu puolisostani Jonista, äidistäni ja appivanhemmistani. Isän kuoleman jälkeen kannoin paljon huolta äitini jaksamisesta. Mietin usein, tunteeko hän olonsa yksinäiseksi, vaikka hänellä on laaja ystäväpiiri ja aktiiviset elämäntavat. Hän asuu edelleen Loviisassa, ja puhumme lähes joka päivä puhelimessa. Myös Joni on hyvin läheinen äitini kanssa. He soittelevat toisilleen, kun olen reissussa. Vastaavasti Jonin vanhemmat ovat minulle hyvin tärkeitä.

Minulta kysytään usein, mikä on meidän lähes 30 vuotta kestäneen parisuhteemme salaisuus. Se on varmasti molemminpuolinen kunnioitus ja arvostus toista kohtaan. Meitä yhdistävät sama arvomaailma, samat intressit ja kiinnostuksen kohteet: pelaamme yhdessä tennistä ja golfia. Meillä on myös edelleen todella hauskaa yhdessä.

Olemme luonteeltamme erilaisia. Minä olen impulsiivinen ja innostuva, Joni harkitseva, järkevä ja turvallisuudenhakuinen. Joskus minua ärsyttää, jos hän ei välittömästi innostu visioistani ja suunnitelmistani vaan tyrmää ne heti.

”Vanhemmiten olemme opetelleet suhtautumaan toistemme luonteenpiirteisiin avoimemmin.”

Vanhemmiten olemme opetelleet suhtautumaan toistemme luonteenpiirteisiin avoimemmin. Minä maltan odottaa, että Joni pohtii. Hän ei puolestaan sano heti ei, vaan lupaa harkita ehdotuksiani yön yli.

Olin tavatessamme 15-vuotias, Joni 19-vuotias lukiolainen. Muistan yhä, miten ihailin hänen ulkonäköään loviisalaisen futiskentän laidalla ja sanoin kaverilleni, että saisinpa tuon Jonin poikaystäväkseni. Myöhemmin yhteinen tuttavamme esitteli meidän toisillemme. Se ei ollut rakkautta ensisilmäyksellä, mutta tiiviin piiritykseni lopputuloksena ryhdyimme seurustelemaan. Menimme naimisiin vuonna 2006.

Emme me ole enää samanlaisia ihmisiä kuin 30 vuotta sitten. On käynyt mieletön tuuri, että olemme voineet kasvaa toistemme kanssa yhdessä ja rinnakkain yksilöinä emmekä erillemme. Tietysti suhteeseemme on mahtunut erilaisia kausia eikä liittomme ole aina ollut helppo. Nyt elämme ihanaa vaihetta. Olen onnekas, että sain hänet rinnalleni.

Meillä molemmilla on yhteisen elämämme lisäksi omat ystävät, harrastukset ja urat. Joni on ammatiltaan juristi. Meillä on omat rahamme, ja minulle on tärkeää tietää, että pärjäisin tarvittaessa yksinkin. Ajatukseen ei silti liity mitään pelkoja siitä, että toinen lähtisi lätkimään. Itsenäisyys vain on minulle merkittävä arvo.

Korvaani särähti taannoin, kun eräs ystäväni kehotti merkkilaukusta haaveilevaa tytärtään etsimään itselleen rikkaan lätkänpelaajan miehekseen. Se taisi olla vitsi, mutta puutuin keskusteluun silti. Kehotin tyttöä tekemään töitä ja ostamaan laukkunsa omilla rahoillaan.

”Emme koskaan tehneet päätöstä siitä, haluammeko lapsia vai emme.”

Emme koskaan tehneet päätöstä siitä, haluammeko lapsia vai emme. Elämä on mennyt eteenpäin, eikä sopivaa aikaa ehkä vain ole tullut eteen. Viime aikoina olemme puhuneet paljon siitä, että meidän on hyvä olla kaksin. Minulle ei ikinä tullut vauvakuumetta, vaikka rakastan lapsia. Olen kuuden lapsen ylpeä ja onnellinen kummitäti. Se riittää.

Olen toki miettinyt, kadunko vapaaehtoista lapsettomuuttamme myöhemmin. Joskus pohdin, miten suurta iloa isovanhemmuus tuottaisi omalle äidilleni, sillä olen vanhempieni ainoa lapsi. Mutta ei perheenlisäystä voi hankkia varmuuden vuoksi tai siksi, että joku toinen ilahtuisi. Äitini ei ole koskaan kysynyt, aiommeko hankkia lapsia. Arvostan suuresti, ettei hän ole puuttunut asiaan.”

Kodin tunnelman täytyy olla viihtyisä

”Olen kotoilija, vaikka minussa elääkin tietynlainen levottomuus ja seikkailija. Kodin tunnelman täytyy olla viihtyisä. Satsaan paljon sisustukseen ja suosin skandinaavista tyyliä. Valitsen kotiimme vaaleita sävyjä ja pidän lasista sisustuselementtinä. Viimeksi ostimme uuden marmorisen ruokapöydän, lasisen olohuoneen pöydän ja valaisimen.

Kestitsen vieraita ja järjestän juhlia mielelläni. Bravuurini ovat ruokaisat brunssit, joita tarjoan ystävillemme pitkän ruokapöytämme ääressä. Satsaan kattauksiin, koska olen esteetikko ja rakastan kauniita asioita. Ha­luan pitää kotimme siistinä.

Pidän jatkuvasti tuoreita kukkia maljakossa. Joni tietää mieltymykseni ja ostaa valmiiksi kimpun odottamaan, kun tulen reissuiltani takaisin kotiin.

Asumme juuri nyt vuokralla Helsingin keskustassa, mutta meille valmistuu marraskuussa uusi koti Munkkiniemeen. Vanhaan kadettikouluun rakennetaan asuntoja, ja muutamme yhteen niistä. Tekeillä oleville asunnoille oli valtavasti ostajia ja ne jouduttiin arpomaan. Onni suosi meitä. Nyt odotan innolla, että pääsen rakentamaan meille uutta kotia.”

Juttu on julkaistu Annassa 21/2021.