Lapsuustrauma muokkasi Mika Tommolasta koomikon

Mika Tommola on viihdyttänyt lapsesta asti – ensin selviytyäkseen, sitten työkseen ja ilokseen. Kun lääkäri diagnosoi ahdistuneisuushäiriön, moni asia ratkesi.

Katso nyt, tämäkin aamu, ihan hemmetin hieno elokuun aamu!

Totta se on, mitä televisio antaa ymmärtää. Maikkarin loppukevennystoimittaja Mika Tommolan, 62, energia on käsin kosketeltavaa, kun istumme aamukahvilla Helsingin Kalliossa sijaitsevan kahvilan terassilla.

Ja ei, Mika vahvistaa, tämä aamu ei ole hänelle mikään poikkeus. Hänellä ei yksinkertaisesti ole aamuja, jolloin ottaisi päähän nousta ja lähteä töihin tai ihmisiä tapaamaan. Hänhän rakastaa työtään, ihmisiä, tätä kahvilaa, jossa usein istuu.

Mika kuvaa itseään yltiömyönteiseksi. Miten sellaiseksi tullaan?

– Totta kai sen taustalla on jonkinlainen trauma. Sitten siitä varmaan tuli tapa elää.

Vanhempien välit jättivät jäljen

Kun Mika oli lapsi, hän näki harvoin vanhempiensa nauravan yhdessä. Isä, Esko Tommola, työskenteli kirjeenvaihtajana ja uutisankkurina Ylellä ja MTV3:lla. Hän oli aikansa julkkis, karuista oloista ponnistanut sota-ajan lapsi, ja satsasi täysillä uraansa. Marianne-äiti oli kotona kolmen lapsen kanssa.

Perhe muutti moneen otteeseen pääkaupunkiseudulla ja asui isän työn vuoksi pitkään myös Tukholmassa.

– Missä ikinä asuimmekin, en koskaan nähnyt vanhempieni nukkuvan samassa sängyssä tai pitävän hauskaa keskenään. Se oli vanhan ajan etäinen avioliitto.

Mitä tekee pikkupoika nähdessään, että vanhemmat eivät naura? Hän tietysti pelleilee saadakseen hymyn äidin tai isän huulille. Mika arvelee, että otti hassuttelijan roolin luontaisesti perheen vanhimpana lapsena.

Vanhempien viileistä väleistä huolimatta Mika muistaa lapsuutensa onnellisena, hän sai käydä hyviä kouluja ja harrastaa. Hän keräili postimerkkejä, bongaili lintuja ja haaveili taikurin ammatista. Viimeksi mainittuun liittyi vahvasti tarve viihdyttää muita.

Taikurin ura jäi lyhyeksi mutta päättyi huipulla: sana innokkaasta teinitaikurista oli kiirinyt, ja Mikaa pyydettiin lämmittelemään Aira Samulinin tanssiryhmää, joka esiintyi varusmiesten kotiinpaluujuhlassa Santahaminassa.

– 13-vuotias taikuripoika ei ehkä ollut ihan sitä, mitä parikymppiset varusmiehet juhliltaan toivoivat. Kuka sen idean oli mahtanut keksiä? Mutta, no, olin minä ainakin halpa esiintyjä.

Show meni pieleen, pallot eivät pysyneet käsissä. Mutta varusmiehiä nauratti. Tavoite oli saavutettu.

Puoliso löytyi lentokoneesta

Isän jalanjäljissä Mika hakeutui lukemaan journalistiikkaa ”sossokomiin”, Svenska social- och kommunalhögskolaniin. Mitään erityistä intohimoa hänellä ei toimittajuuteen ollut, mutta isän uraa hän oli seurannut vaikuttuneena.

– Hankin popliinitakin ja ajattelin, että minustakin tulee vakavasti otettava toimittaja. Miten väärässä sitä ihminen voikaan olla!

Toimittajan ura käynnistyi hitaasti, sillä parin freelancer-vuoden jälkeen Mika huomasi lehdessä Finnairin hakuilmoituksen stuerttikoulutukseen. Opinnot junnasivat, ja nuori mies halusi nähdä maailmaa. Hän havaitsi pian, että stuertin työn kiihkeä rytmi sopi hänen omaansa.

Eräällä lennolla Mikan kanssa samaan työvuoroon sattui nuori lentoemäntä, joka tuntui olevan joka paikassa ja näkevän kaiken. Virkaiässä vanhempi Mika koki jäävänsä jalkoihin, eikä suulas stuert­ti tehnyt vaikutusta myöskään lentoemäntään.

– Jos joku olisi silloin sanonut, että olemme joskus yhdessä, olisin vastannut, että älä unta nää! Minna ajatteli taatusti ihan samoin.

Sitten tulivat eräät juhlat, joissa Mika ja Minna törmäsivät uudelleen – ja näkivät toisensa aivan uudessa valossa. Seurasi salamarakastuminen, häät ja melkoinen elämänmuutos.

Pari oli ollut yhdessä vuoden verran, kun Mika alkoi puhua haaveestaan, merenrantahuvilasta. Sellainen löytyi Vartiosaaresta, Itä-Helsingin edustalta. Rahaa kummallakaan ei ollut, mutta oli lama-aika ja pankki myönsi lainan, 16 prosentin korolla.

Seitsemän vuoden ajan Mika ja Minna asuivat saaressa, jonne tuli vain kesävesi. Sinä aikana syntyivät heidän poikansa, Samuli vuonna 1994 ja Viljami kahta vuotta myöhemmin.

Ilman nopealla aikataululla syntyneitä lapsia pari ei olisi pysytellyt yhdessä pitkään, siitä he ovat yhtä mieltä. Sen verran erilaisia luonteita he keskenään ovat; Minna tarkka ja jämäkkä, Mika suurpiirteinen ja usein turhankin huoleton.

– Pojat ja se hullu elämä saaressa sitoivat meidät silloin tiukasti yhteen, Mika sanoo.

”Empatian puute on heikko kohtani. Sitä taitoa joudun oikeasti treenaamaan.”

”Luonteeni ei sopinut vakaviin uutisiin”

On Minnan ansiota, että Mika on saanut toteuttaa itseään, sen mies myöntää auliisti. Vaimo huolehti oman purserintyönsä ohessa lapsista ja kodista, kun Mika omistautui kahdelle intohimotyölleen. Sillä intohimo toimittamisestakin lopulta tuli.

Kevennystoimittajaksi Mika ajautui pikkuhiljaa. Uransa alkuvuodet hän teki perusuutistoimittajan töitä kotimaan- ja ulkomaantoimituksissa, mutta se ei tuntunut omalta. Sitten Liekki-sonni karkasi laitumeltaan Hausjärvellä. Mika lähetettiin paikan päälle taltioimaan metsässä kuukausia lymyilleen sonnin edesottamuksia. Reissulta löytyi se, mitä Mika oli työhönsä kaivannut: huumori.

– Kun Liekki oli päästetty kesällä laitumelle, häntä odotteli siellä kaksi lehmää. Vähemmästäkin sitä pelästyy ja painelee metsään piiloon. Siinä tarinassa tiivistyi täydellisesti suomalaisen miehen vapaudenkaipuu.

Mika alkoi venytellä totutun rajoja ja tuoda yhä enemmän persoonaansa tv-lähetyksiin. Televisiossa uskottavuus on kaikki kaikessa, joten riskit olivat tiedossa: huumorihemmosta ei voi tulla tutkivaa toimittajaa, saati päätoimittajaa.

– En minä suin päin syöksynyt höpsöttelemään, vaan tein sen tietoisesti. Oli tärkeä oivallus, ettei luonteeni sopinut vakaviin uutisiin. Hauskat tarinat ovat minun juttuni.

Nyt, liki kolmenkymmenen hassutteluvuoden jälkeen, Mikalla ei enää ole uransa suhteen toteuttamattomia haaveita. Hän tietää, että kädenjälki on hyvää.

– Nykyään minut voi lähettää minne tahansa ja sieltä saadaan pätkä, joka ei aiheuta sietämätöntä myötähäpeää katsojissa. Se oli tavoite, ja sen olen saavuttanut.

Pikaihastukset ovat elämän eliksiiri

Kauneutta Mikan on helppo nähdä kaikkialla. Kun hän matkustaa ulkomaille, vaikkapa Italiaan tai Ranskaan, hänen mielessään väikkyvät kuvat, jopa näyt. Romantikkona hän vanhojen kivitalojen kattoikkunoita ihastellessaan ajattelee niiden alla onnellisesti rakastelevia pareja. Hän syttyy taiteesta, keskusteluista, uusista tuttavuuksista.

Mika on aina ihastunut helposti. Kyseessä ovat hetkelliset tunteet, joihin ei liity sen kummempaa. Hän ajattelee, että mikroihastumiset tekevät ihmiselle hyvää.

– Ihastun ihmisiin, jotka tuovat minulle uutta ja joilta voin oppia jotain. Se on elämäni eliksiiri.

Esteetikkona hän rakastaa myös kauniita esineitä. Oli aika, jolloin hän harrasti 1970-luvun autoja, erityisesti Alfa Romeot saivat sydämen rytmin kiihtymään.

– Pienellä laitolla tästä tulee kiva, ajattelin aina autoa ostaessani. Kuka tahansa tervejärkinen mies olisi nähnyt heti, että tuohan on täysi romu! Se harrastus meni vähän liian pitkälle, hukkasin siihen varmaan kymmeniätuhansia euroja.

Mikan äänessä on haikeutta, kun hän muistelee keväällä myymäänsä avo-Audia. Nyt käytössä on Mini Cooper, sen suurempaa myönnytystä normaaliauton suhteen Mika ei voi tehdä.

Mika on vastannut myös Kulosaaren-kodin sisustuksesta. Siellä on paljon taidetta ja designia, tarpeellista ja turhaakin. Kun Mika on jälleen löytänyt huutokaupasta jotain ihanaa, vaimo on saattanut kysyä, että tarvitaanko me todella tuota.

– Silloinhan vastaus on aina ei. Minä teen hankinnat fiilispohjalta.

Impulsiivinen shoppailu saattaa näkyä tyhjänä tilinä ennen palkkapäivää. Rahankäyttöä Mika myöntää harjoitelleensa koko elämänsä.

– Olen raha-asioissa onneton. Toisaalta minulle riittää se, että tulen toimeen ja on varaa käydä kahvilla.

Ahdistuneisuushäiriö vei terapiaan

Senkun hyppää vaan, ei kannata pähkäillä. Sitä ohjenuoraa Mika on noudattanut elämässään niin pienissä kuin suurissakin päätöksissä.

– Loputon vaihtoehtojen puntarointi ei vie minnekään. Intuitio tietää ratkaisun ja sitä kannattaa kuunnella.

Jos Mika on joskus innostuksissaan unohtanut kuunnella vaistoaan, asiat ovat menneet pieleen.

Viitisentoista vuotta sitten Mika huomasi ilon kadonneen elämästään. Olo oli levoton, käytös tylyä ja kärsimätöntä, huumori muuttui pisteliääksi, jopa kyyniseksi. Mika hakeutui työterveyslääkärille, joka diagnosoi hänelle ahdistuneisuushäiriön. Ahdistus näkyi ennen kaikkea kriisitilanteissa, joista Mika alkoi hakea hätäistä ulospääsyä.

– Minulla ei ollut kykyä rauhoittua, nähdä isoa kuvaa. Tein silloin hätiköityjä ja huonoja päätöksiä, vaikka kuvittelenkin olevani ihan fiksu ihminen.

Mika pääsi terapiaan, ja sen aloittaessaan hänellä oli monta kysymystä: Miksi toimin niin impulsiivisesti? Miksi en oikeasti kuuntele muita? Miksi minulle on niin tärkeää, että saan toteuttaa itseäni?

Hahmoterapeutin avulla hän alkoi löytää käytökselleen selityksiä. Selvisi muun muassa se, että lapsuudessa tapahtuneet asiat olivat muokanneet hänestä pienen koomikon, joka halusi värittää ankeutta, saada vanhemmat nauramaan.

Terapiassa Mika on harjoitellut myös kuuntelemista, niin intuitionsa kuin muiden ihmistenkin. Kun on jatkuvasti tohkeissaan omista jutuistaan, toisten huomioon ottaminen jää helposti kakkossijalle.

– Empatian puute on heikko kohtani. Sitä taitoa joudun oikeasti treenaamaan. Erityisen raskasta se on ollut läheisille.

Kaikkiin kysymyksiin ei ole vieläkään saatu vastausta, mutta eteenpäin Mika kokee menneensä. Terapiaa hän suosittelee kaikille.

– Suren, kun näen hermostuneita ja äkäisiä ihmisiä ja vaistoan, että selitys olemukseen löytyy lapsuudesta. Tasapainon elämään voisi saada pätevän terapeutin ohjauksessa.

Vielä lisää viiniä ja rakkautta

Toisesta työstään Mika on jo virallisesti eläkkeellä. Hän jätti stuertin hommat koronapandemian vuoksi, mutta olisi ehkä tehnyt sen muutoinkin. Vuosien mittaan pitkät lennot ja aikaerot aiheuttivat uniongelmia, jotka puolestaan vaikuttivat muistiin. Silti luopumiseen liittyy haikeutta.

– Lensin 30 vuotta ja aina lentokoneeseen astuttuani pysähdyin: miten kone voi nousta ilmaan, lentää tuhannen kilometrin tuntivauhdilla ja viedä meidät toiselle puolelle maapalloa? Se on ihme.

Kyvyn ihmetellä Mika haluaa elämässään säilyttää. Hän on havainnut kuusikymppisyyden voivan tuoda lieveilmiöinään konservatiivista ajattelua ja turvallisuushakuisuutta, ja niitä hän kammoksuu. Hänelle ikä on tuonut entistä enemmän vapauden tunnetta.

– Nyt kun olen yli 60, minähän voin tehdä ihan mitä tahansa. Uskon, että jos pysyy leikkisänä, pysyy skarppina.

Tulevia eläkepäiviä Mika on pohtinut paljon, vaikka ne eivät vielä ajankohtaisia olekaan. Hän ei ole aivan varma, sopiiko eläköityminen hänelle. Hän kun ei pelaa golfia eikä lastenlapsiakaan ole hoivattavana.

Toisaalta eläkkeellä Mika voisi keskittyä paremmin harrastuksiinsa astangajoogaan ja viininjuontiin, mahdollisesti muuttaa jopa Italiaan harjoittamaan molempia. Toistaiseksi hän on tyytynyt tilaamaan juomat maailmalta kotiovelleen, lähetys viinitiloilta saapuu kerran kuussa.

– Pysyisinpä terveenä, jotta ehtisin nauttia elämästä mahdollisimman paljon. Viininjuomiseni on viime vuosina lisääntynyt, mutta on se kyllä kannattanutkin.

Hyvä rakkauselämä, hyviä viinejä ja kirjoja, hyviä ihmisiä ympärillä. Kas niin se syntyi, suunnitelma eläkevuosille.

Vaaleanpunaisten lasien läpi

Mika on yrittänyt elää pelottomana. Hän ei pelkää mitään, ei edes kuolemaa. Tai no, ehkä sitä, että joskus kahdeksankymppisenä eläisi laitoksessa mieleltään ja ruumiiltaan murtuneena.

Mikan isä kuoli 78-vuotiaana, ja hänellä itsellään on vahva intuitio, että hän kuolee viimeistään silloin, mutta aikaisintaan 74-vuotiaana.

– Haluaisin lähteä kuten hyvä tv-lähetys päättyy: ruutu pimeäksi vaan.

Kun lähetys on ohi, Mika toivoo, että myönteinen energia jää.

– Toivon minusta muistettavan sen, että halusin tehdä ihmisille hyvää.

Hiljattain Mika kävi elokuvateatterissa katsomassa Barbie-leffan. Hän arvelee olleensa salin ainoa kuusikymppinen, kenties ainoa mieskin, mutta yksi monista, jotka haluavat silloin tällöin paeta vaalean­punaiseen maailmaan.

– Mulla oli siellä ihan hemmetin hauskaa. Elämän tarkoitus on nousta arjen yläpuolelle aina kun voi.

---

---