Kuljeskelen pitkin toria ja yritän hymyillä mahdollisimman leveästi. Ympärilläni pyörivät amerikkalaisnaiset ihastelevat joka ikistä tomaattia, kauppiasta, lasta, keksiä, voipakettia, kukkasta, banaania, myyjän ystävällisyyttä, säätilaa ja kalaa käyttäen enemmän superlatiiveja, kun minä koko vuoteen.
Kyllä minunkin mielestäni tori on kaunis ja tekisi mieli maistaa kivan torimummon kojusta marjoja, mutta jotenkin kieleni ei taivu – ei taipuisi edes suomeksi – niin moneen ylistykseen, kun valkohampaiset kaunottaret sanoja toistelevat. Tunnen itseni vähän kiusaantuneeksi. Ja se jo alkaa itsessään kiusaannuttaa. Hitsi kun haluaisin pystyä tuohon samaan!
Koen, että olen suomalaisella mittapuulla sellainen nainen, joka ihastelee ja hymyilee enemmän kuin ehkä keskivertohärmäläinen. Suustani tulee todella usein ”ihana” ja huomaan, että minut saa iloiseksi usein ihan pienet ja arkipäiväisetkin asiat. Kun minut kuitenkin tipauttaa rapakon takaa tulleiden naisten joukkoon, huomaan olevani jurojen juro. Se, jonka puheet vaikuttavat tönköille ja liian suorille. Se, jonka hymy hyytyy ensimmäisenä ja jonka on hirveän vaikea todeta pokkanaamalla, että ihan tavallinen kiertely torilla on so much fun ja amazing!
Se, että small talk ei tunnu olevan (pahoittelut yleistykselle) meidän suomalaisten juttu, on toisaalta ihanaa ja toisaalta ihan kamalaa. Toisaalta on mahtavaa, että jos kotimaan kamaralla joku kehuu vaikkapa toista, voi olla melko varma, että kehu on myös aidosti totta. Meilläpäin kun harvoin puhutaan lämpimikseen.
Kuitenkin ottaa aikalailla pannuun se, että tuollainen hyväntuulinen ja iloa ympärille levittävä puhetyyli on niin vierasta. Mikä kumma siinä on, ettei suustani tipahtele kauniita asioita samaa tahtia ja en osaa jutustella luontevasti kevyistä aiheista? Tuntuu sille, että minulla olisi aika paljon opittavaa noilta naisilta (sen lisäksi, että haluaisin tietää, miten hei laittavat hiuksensa, jotka ovat AINA niin hyvin).
Kerroin havainnoista suomalaisystävälleni torireissun jälkeen puhelimessa ja hän tunnusti olevansa samanlainen. Kun hän työnsä puolesta reissaa maailmalla, huomaa hän usein sen, että me suomalaiset olemme ”ihan kivaa -kansaa”. Jos asiat ovat meistä täydellisesti ja ihanasti, sanomme, että menee ihan kivasti. Jos kaikki menee päin honkia, tekisi mieli antaa kritiikkiä ja huutaa, tyydymme siltikin sanomaan – kohteliaisuuttamme – että homma on ihan kivasti.
Mikä on teidän suhteenne small talkiin? Niin ja miten sitä voi treenata? Pitääkö edes?
-Karoliina-
Kommentit (10)
Musta small talk ja asioiden ihastelu on hieman eri asioita 🙂 Mutta molemmat ihan kivoja juttuja kyllä! Suomalaisten mielestä usein pieni kevyt rupattelu on tyhjänpäiväistä, jos ei ole mitään sanottavaa niin ollaan hiljaa, se on aitoutta. Monissa muissa maissa taas ajatellaan, että hiljaisuus on uhkaavaa ja pieni kevyt rupattelu osoittaa, että aikeeni sinua kohtaan ovat ystävälliset, yritän tässä rentouttaa itseäni ja ehkä saada sinutkin rentoutumaan. Eli sitä kulttuuria saisi kyllä mun mielestä tulla tännekin!
Mä asuin pari vuotta jenkeissä ja olin siellä viettänyt aikaa muutenkin ennen sinne muuttoa. Muistan että olin ihan hermostunut tosta small talkista ja just näistä ”SO much fun” ja ”amAzing” mun mielestä se oli kamalaa huijausta 🙂
Sitten kuitenkin kun muutin takasin Suomeen sain kuulla mun superlatiiveista kaikilta ja kokoajan. Mutta ihan hyvää vaan ollaan mun ”innokkuudesta” sanottu ja se on jäänyt osakski luonnettani niiltä ajoilta. Mun mielestä se on saanut mut ylipäätään kiinnittämään huomion sellaisiin asioihin mitkä ON ihan amazing. Ja työssä on ollut suunntaon hyöty small talkin osaamisesta, olen sen avulla saanut palautetta pomoilta, kollegoilta ja asiakkailtakin.
Hyvää pohdintaan. On mielenkiintoista, kuinka Suomessa usein small talkia pidetään turhanpäiväisenä tai jotenkin epäaitona. Itse ajattelen sen nimenomaan tarkoittavan sitä, että osaa pitää arkisen keskustelun ns. elossa, eli sellaista mukavaa pikkurupattelua joko tuntemattomien tai vähän tuntemiensa ihmisten kesken. Parhaimmillaan pieni kevyt rupattelu osoittaa, että on kiinnostunut toisesta ihmisestä ja on aikaa tällaiseen pieneen keskusteluun esim. kahvijonossa ei-niin-hyvin tunteman kollegan kanssa.
Ja mitä tulee siihen Jenkeissä niin arkiseen Hey how are you -kommenttiin, välillä meinaan lipsua suomalaiseen minääni ja kertoa kuinka paljon ärsytti metrossa kun haisi märälle koiralle ja oli taas niin täyttä (puhumattkaan jos omat ongelmat ovat tasoa metroärsytys potenssiin viiskyttuhatta), mutta sitten muistan, ettei ole minun paikkani jakaa negatiivisyytta esim. kollegalle tai naapurille. En näe (automaattisessa) vastauksessa I’m fine thanks how are you hankaluuksia, koska itselleni kyseessä on päivittäinen kohtaamisrutiini, jonka päällimmäinen tarkoitus on tervehtiä ja levittää hyvää mieltä, tai näin on ainakin työyhteisössäni ja naapurustossani. Se miten tämän dialogin esittää vaikuttaakin sitten paljon. Juokseeko esim. avotoimiston halki ja hokee samaa mantraa katsomatta kanssaeläjiä silmiin etc.
Mitä tulee tähän (jenkkityyliseen) omg that’s so amazing *koskettaa omenaa torilla*, se tuntuu mielestäni aina yhtä huvittavalta. (Ja samaan aikaan, olen pannut merkille kuinka joskus saatan sanoa thank you so much, kun joku avaa minulle oven. Eurooppalainen sisälläni pyörittelee silmiään, pelastiko tuo oven avaaja todella elämäsi.) Mutta niin, Italiassa small talk esimerkiksi ei sisällä moisia hyperkorostuksia. Enkä tiedä mitä se hypettäminen oikeastaan on, mutta tuntuu olevan oleellinen osa monen amerikkalaisen sanavarastoa, hehhe. Mutta niin, kuten joku jo sanoikin, munkin mielestä small talk ja asioiden hihastelu ovat eri asioita. Toki usein asioita ihastellaan small talkissa, mutta small talk voi olla myös rupattelu kahden tuntemattoman ihmisen välillä esimerkiksi kalastamisesta Hudsonjoessa.
Olin itse kanadassa jonkin tovin vaihdossa vuosia.sitten ja itse pidän kyllä suomalaista rehellisyyttä arvossaan. Esimerkkinä ”can i help you” tai ”do you need help” tuli kyllä helposti toverin suusta,mutta jos ihan vastasitkin että ”kyllä tarvin voisitko?” Niin tuli useasti tunne että toveria ei olisikaan huvittanut. Eli kulttuuriin kuului kohteliaisuutta kysyä avun tarvetta, mutta kulttuuriin olisi kuulunut myös kohteliasti kieltäytä 😀 suomalaisena sitä oletti että kai sitä apua voi ottaa vastaan jos tuo sitä kerta tarjoaa 😀
Small talk on ihan kiva asia hallita,ehkä juuri silloin kun kohtaamme vieraasta kulttuurista tulevia 🙂 muuten olen aika tyytyväinen tähän suomalaiseen kulttuuriin. Se on omanlainen,niin kuin jokainen kulttuuri ja se on hienoa!
Tästä tulikin eräs ”hauska” juttu mieleeni. Eräs tuttava, jonka lapsi kävi muutaman vuoden samaa koulua omani kanssa, kysyi heidän komennuksen loppupuolella kerran, että no mitäs sulle? Siihen rehellisesti, kun olimme mieheni kanssa vääntäneet oikein urakalla ja koin olevani allapäin, että no ei kovin hyvää ja selvitin tilanteen. Noh, ilme oli sen verran mahtava tällä rouvalla, että opetti kyllä kerrasta, että en koskaan enää tee niin. Rehellisyys ei sovi näihin tilanteisiin! 😉 Small Talk ei oikin istu minun, välillä liian rehellisen ja avoimesti asioistaan puhuvan suuhun… vaikka sinänsä iloinen ja kaikkia kunnioittava käytös mukavaa onkin. Silti olisi niin mukava ihan oikeastikin tutustua.
Asun Hollannissa ja vaikka täällä ihmiset ei harrasta small talkia tosiaankaan amerikkalaisessa mittakaavassa, sellainen jutustelu kuuluu elämään paljon enemmän kuin Suomessa. Itsellä on tässä kyllä ollut ja on edelleen paljonkin opettelemista ja aina kadehdin tuttuja jotka saa kenen tahansa kanssa juttua aikaan mistä tahansa. Nyt olen opettellut sanomaan aina kaikille moi, ja kysymään mitä kuuluu. Ja tässä maassa riittää aina juttua säästä, joten siitä saa aina väännettyä tikusta asiaa. En itse ole ikinä ollut mikään ihastelijatyyppi, mutta nykyään sanavarastoon kuuluu jo muitakin adjektiiveja kuin ”nice”, eli on tässä muutamassa vuodessa jotain opittu 😀
Toisaalta, viime viikolla puolet ajasta työn puolesta jenkeissä viettävä paikallinen kollega sanoi mulle, että ”What I like about you is that every conversation I have with you has substance. There’s no chit-chat or bullshit”. Mulle tuli tuosta kommentista hyvä mieli, ja mietin että ehkä sitä että me suomalaiset ei puhuta lämpimikseen osataan myös arvostaa maailmalla 🙂
Jotenkin ihana kommentti sinulle 🙂 Se kertoo tosiaan, että joskus tämäkin tyyli on todella hyvä.
Ehkä pitäisi keksiä takataskuun 5-10 neutraalia aihetta, josta voisi höpistä, kun tuntuu sille, että olisi kevyen rupattelun aika.
Niin ja: Niihin ”mitä kuuluu -kysymyksiinhän” pitää opetella vastaamaan jotain ympäripyöreää, eikä tilittämään asioita yksityiskohtaisesti:D
Suomalaisten jurous tulee hyvin esille esim. Aamubussissa. Kaikki istuu mykkänä suupielet alaspäin. Luin joskus jutun, jossa kerrottiin, että monet ulkomaalaiset pitävän suomalaisten hiljaisuutta jopa merkkinä siitä, että ollaan vähän tyhmiä. Toisaalta ymmärrän, että sellainen mielikuva saattaa syntyä. Toisaalta taas arvostan sitä, että puhutaan vaan asioita joita tarkoitetaan. Kehutkin tuntuvat erityisen kivoilta, kun tietää että niitä ihan oikeasti tarkoitetaan.
Itsestäni tuntuu, että olen vanhemmiten tullut vähän sellaiseksi, että tuo hiljaisuus on jotenkin piinaavaa. Aiemmin minulta saatettiin ulkomailla usein kysyä onko kaikki hyvin, koska olin välillä vain hiljaa.
Nämä kulttuurien väliset erot on aina niin mielenkiintoisia juttuja. 🙂 -J
Ja on hassua, että vaikka maailma avartuu ja ihmiset matkustelevat yhtä enemmän, on kulttuurierot silti joskus aika suuria!
Hyvin sanottu : Small talkin tarkoitus lienee juuri tuo toisen olon tekeminen paremmaksi!