Onko remontointi epäekologista? Osa 1.

Mä juttelin jo viikonloppuna vaikuttajakollegan kanssa siitä, milloin alkaa tulla ensimmäiset kriittiset kommentit koskien meidän kodin remonttia ja uudelleen järkkäämistä. Arvelin, että siinä vaiheessa, kun alan myydä tavaraa pois remontin tieltä. Ja näinhän siinä tosiaan kävikin. 

Molemmat kommentit tulivat blogiin. Toisessa kommentissa ihmeteltiin, miksi ei “jaksettu katsella ekankaan rempan tulosta edes kahta vuotta” ja  toisessa kiinnitettiin huomioita siihen, miten epäekologista on myydä “koppihuoneen” ovea ja kaksosten sänkyjä. 

Mulla oli tämä postaus tulossa blogiin (tosin vähän positiivisempi kärki edellä) myöhemmin, mutta ajattelin, että miksipä en nyt jo kirjoittaisi, kun aihe selvästi kiinnostelee. Joten aloitetaanpa. Jorinasta tuli niin pitkä, että jaoin sen luettavuuden vuoksi kahteen osaan. 

Me muutimme nykyiseen kotiimme 2020 ja teetimme silloin osaan tiloista pintaremontin. Silloin iskettiin maalia ja tapettia (ihan vaan turhanpäiväisesti, ilon vuoksi), lisättiin säilytyskalusteita (koska satavuotisissa ei ole niitä oikeastaan yhtään integroituna ja edelliset asukit veivät toki irtokalusteet mennessään), yksi lisäovi (koska oma rauha) ja rappusten kaide (koska touhukkaita kaksosia ei olisi voinut jättää koskaan olohuoneessa/yläkerrassa vahtimatta, kun kaide ylsi hädin tuskin mun lantiolle). 

Tyylillisesti asunto oli niin kaunis, ettei mitään “tarvinnut” remontoida siksi, ettei olisi miellyttänyt silmää. Alusta asti oli kuitenkin selvää, että keittiö tulisi olemaan remonttikohteemme seuraavina vuosina. Siksi emme lähteneet ostamaan sinne uusia kalusteita tai valaisimia tai ylipäätään mitään, vaan menimme sillä, mitä a) edelliset asukit meille jättivät ja b) mitä vanhasta kodista tuotiin mukanamme. Käytäntö osoitti tosin, että meidän safkat ei kyllä sitten mahtuneetkaan kaappeihin, joten String-hyllyjä, vanhoja ja uusia, iskettiin seinälle myöhemmin ensiavuksi.

Noh. Puolitoista vuotta asumista tässä kodissa on kuitenkin osoittanut sen, että jotkut asiat kodissa ei käytännön tasolla meidän sakilla vaan toimi. Näitä ei oikein voinut ennustaa ennen kun kodissa oli oikeasti asuttu, mutta toisaalta, asia on myös siinä mielessä ihana, ettei se ole peruuttamaton. Tämä liittyy äänieristykseen, ja tästä teen ihan oman postauksen myöhemmin. Täytyy kuitenkin sanoa, että NYT ymmärrän sen, kun ihmisiä kehotetaan ensin asumaan uudessa kodissa ja vasta sitten, hetken päästä, remontoimaan tai sisustamaan. 

Kun keittiöremonttia alettiin suunnitella, päätettiin, että remontoidaan äänieristeasiat ja niihin liittyvät huoneet samalla “loppuun”. Uusi remontti tuleekin olemaan jatkoa edelliselle. Suurin osa muutoksista lisää käytännön elämää (äänet, kodinhoitotila-asiat ja nukkumishiljaisuus), mutta osa on rehellisesti aivan visuaalisia juttuja. Sellaisia, joita ei olisi käytännön elämän vuoksi missään nimessä pakko tehdä. Visuaaliset asiat olisi voitu toki jättää tuonnemmaksikin, mutta en toisaalta tiedä, mitä lisäarvoa remontin odottelu olisi tuonut. Tuntui helpommalle tehdä kaikki yhdellä kertaa, kun jouduttiin muuttamaan muutenkin kodista evakkoon ja kaikki remppatyypit oli tilattu kuitenkin keittiötä varten.. Ne, jotka ovat joskus vaikka sähkäriä ja putkaria tilanneet, tietävät, että pelkästään se, että avaavat oven heille, maksaa jo satkuja. 

Sitten siihen ekologisuuteen. Mä olen pohtinut itsekin tätä keissiä ja rempan “oikeellisuutta” monta kertaa ennen yhtään kommenttia. Ymmärrän siis kritiikin tosi hyvin!  On totta, että jotkut asiat meidän kodista lähtee tällä menoa kiertoon. Kun keittiön rempataan, ei sinne enää tarvitse kuluneen lattian peitoksi mattoa, joten matto pääsee uuteen kotiin. Tai kun keittiön mittasuhteet muuttuvat, ei sinne enää mahdu pöytä, jonka edelliset asukkaat teettivät sinne heidän tarpeisiinsa ja juuri sen keittiön mittasuhteisiin.. Sillä tavalla tosiaan luovumme tavarasta ja ostamme osan tilalle uutta. Osan tilalle ei tule yhtikäs mitään. 

Toisaalta osa tavaroista olisi tullut tiensä päähän muutenkin ja nyt kun moni tila on pakko tyhjentää rempan alta, tuntuu luonnolliselle hetkelle luopua kaikesta, jolla ei ole enää niin tarvetta. Lapset kasvavat jatkuvasti, eikä pinnasänkyä tai syöttötuoli-ikä kestä ikuisesti. (Luojan kiitos!) Tuntuu kivalle ajatella, että ne jatkavat elämäänsä jonkun toisen perheen ilona. 

On tietysti täysin selvä, että jotkut seinän kipsilevyt lähtee meiltä rehellisesti kaatopaikalle, joten ei tässä sillä tavalla Jeesuksia olla, että jokainen laudan pätkä herätetään henkiin uutena kalusteena tai lattianpätkänä. Mutta onneksi kaikki irtokalusteet ja kiinnikin olevat kalusteet (esim keittiö), joista on vielä jollekin jossain mökkiolosuhteissa hyötyä, jatkavat elämäänsä muualla. Siinä mielessä olen iloinen tästä nettiajasta, jolloin voi kaupata instassa ja Tori.fi:ssä kaikkea pyykkikaapista irrallisiin kaapinoviin. 

Kun mietin tarkemmin kommenttia siitä, ettei “jaksettu” katsella kotia edes kahta vuotta, en oikein tiedä, mitä ajatella. On ihan totta, että meillä on täällä muutamia hutiratkaisuja tai -ostoksia, mutta suurin osa omista ja entisten asukkaiden jäljistä on ihania edelleen. Jos ei olisi, ei varmasti olisi alun perin edes ostettu tätä kotia. Ehkä kyse onkin siitä, millaisena paikkana kodin näkee. Toisia ei kiinnosta visuaaliset asiat tai äänimaailma, toiset taas tekevät koko kodin kerralla valmiiksi, eivätkä sitten enää vuosikymmeniin muuta siinä mitään. Minulle koti on taas alati elävä projekti, jossa muutokset ja kokeilut seuraavat toisiaan. 

Mutta siis kyllähän me munattiinkin viime rempassa. Varsinaisia hutiostoja on ainakin alakerran rappusten kaide (kerron myöhemmin erillisessä postauksessa, miksi), esikoisen oviratkaisu (lasi kaunis, vaan ei pidä ääntä) ja parit värivalinnat.. Nämä surettaa mua, mutta olen yrittänyt suhtautua tähän juttuun trendikirjojen ohjeiden mukaan, eli ARMOLLISESTI. Me muutettiin kesken kaksosvauvavuoden, tehtiin valinnat helkkarinmoisessa univajeessa, ja ajatus ei kertakaikkiaan vaan pysynyt tästä tai jostain muusta syystä jokaisen valinnan kohdalla kasassa. 

Mä itsekin ahmin netistä ja lehdistä sisustuslehtikoteja, joissa ihmiset tuovat mistä lie ulkomaanmatkoilta täydellisiä budha-patsaita ja yhdistävät ne isoisältä perittyihin antiikkikalusteisiin ja hups-vaan-roskislavalta-pelastettuun-Artekin-pöytään, mutta ne luovat myös paineita siitä, että jokainen valinta tulisi olla loppuelämän kiipperi. Mä koen niin, että samalla kun muuten media on täynnä kaikenmaailman armollisuuskeskustelua, ei sisustamisen suhteen ole armoa lainkaan. Tarkoitan tällä sitä, että jos et ole perinyt mieletöntä design-sisustusta perheen kautta, tai et ole tehnyt upeita loppuelämän ostoksia juustohöylästä lähtien, olet ihan paska ihminen. 

Mä olen kokenut suhteettoman suuria morkkiksia siitä, että joku mun ostos on ollut HUTI. Näyttänyt alusta asti monista pohdinnoista huolimatta typerälle, se ei ole toiminut käytännössä tai jos onkin toiminut asunnossa X, ei enää muuton jälkeen asunnossa Y. 

On ihanaa, että ekologisuuskeskustelu on tuotu myös sisustamiseen ja kodin valintoihin, mutta toisaalta ikuisten valintojen vaatiminen joka ikisen asian suhteen tuntuu tosi kohtuuttomalle. On ihan totta, että paras ratkaisu olisi tietysti se, että joka ikinen lamppu ja matto on loppuelämää aarteita, jotka omat lapsenlapset roudaa vielä mukanaan omaan kotiinsa. Ihminen on kuitenkin erehtyvä ja joskus tulee mokia. Mä yritän ajatella tästä asiasta nyt niin, että en kieriskele oman epäonnistumiseni sontaläjässä vaan yritän ottaa opikseni. Mikä tässä hankinnassa meni pieleen? Miksi se ei toiminut? Millä perusteella päädyin aikanaan tähän ratkaisuun? Mitä minun tulisi muistaa jatkossa samanlaisissa tilanteissa? Mitä minä todella haluan ja tarvitsen? (Toimii muuten parisuhdevalinnassakin nämä samat kysymykset – olen testannut)

Jatkuu seuraavassa postauksessa… 

-Karoliina-