”Saan taas olla minä”

”Minulla olisi positiivinen erotarina. Erosimme heinäkuussa, kesken kesäloman. Tämä on ilmeisesti aika tyypillistä. Ensin meinasin odottaa erouutisen julkistamista siihen, kunnes loma on loppu ja kaikki lomasuunnitelmat taputeltu. Mutta kesken loman tulin siihen tulokseen, että en voi enää odottaa. Miksi edes odottaisin. Olin päätöksen tehnyt jo monta viikkoa sitten. Jopa kuukausia sitten.

Silloin kuukausia sitten olin havahtunut siihen, että asuin kämppiksen kanssa. Kämppiksen, jonka kanssa jaettiin arki ja yhden lapsen vanhemmuus. Asuntolaina ja yhteinen auto. Ei rakkautta. Ei intohimoa. Ei syviä tunteita. Mietin, että miten olemme tähän tilanteeseen päätyneet.

Meidän suhteen alku oli ollut ”rakkautta ensisilmäyksellä”. Nopeaa huumaa, pitkästä välimatkasta huolimatta. Viikko tapaamisesta jo seurusteltiin. Puolitoista kuukautta seurustelun jälkeen irtisanoin vuokrasopimukseni ja kolmen kuukauden jälkeen asuimme jo yhdessä. Siitä muutama kuukausi eteenpäin ja mies kertoi kuinka tietää jo miten ja milloin minua kosii. Kuulemma ei tarvitsisi edes puolta vuotta odotella. Reilu kuuden vuoden aikana en kyllä nähnyt mitään sormuksia.

Jälkikäteen ajateltuna, siinä kaksi läheisriippuvaista oli löytänyt toisensa. Alkuhuuma loppui niin nopeasti, että muistan googlettaneeni onko tämä normaalia. Mutta jotenkin se arki oli niin helppoa. Ja oli joku kenen kanssa koko ajan olla. Ja olihan meillä hauskaakin.

Muistan meidän keskustelleen aika ajoin läheisyyden, keskusteluyhteyden ja yhteisen ajan puutteesta. Jotenkin niihin kuitenkin ajan saatossa vain tottui. Eikä osannut enää kaivata muuta. Kunnes viime keväänä.

Yhtäkkiä havahduin siihen, että elän elämää, joka ei ollut minua varten. Kaipasin läheisyyttä. Pitkiä syvällisiä keskusteluja. Yhteistä tekemistä. Ja sitä intohimoa. Olemme keskustelleet vuosien varrella useammankin kerran aiheesta, mutta mies ei ole kokenut tarvetta ulkopuoliselle avulle. Minulle se oli selkeä viesti: ”En koe tarvetta tehdä muutoksia nykyiseen tilanteeseen”.

Totesin itselleni, että minun täytyy elää omaa elämää. Juuri sen näköistä kuin haluan ja tarvitsen. Jouduin ensin pohtimaan asiaa kuitenkin monelta kantilta. Haluanko rikkoa lapseltani ydinperheen mahdollisuuden. Olenko itsekäs, kun päätän suhteen omiin haluihini perustuen. Mitä muut ajattelevat ja sanovat.

Toisaalta ajattelin myös: Haluanko tarjota lapselleni sellaisen parisuhdemallin, jossa ei näytetä tai kerrota että rakastetaan. Jossa jaetaan vain arki ja kaupassakäynti. Haluanko olla esimerkkinä muille. Tehkää niin kuin teistä on hyvä. Kukaan ei täällä määritä miten kenenkin täytyy elää. Ja mitä väliä oikeastaan on muiden mielipiteillä. Tämähän on minun elämä.

Se mistä tiesin heti eropäätöksen tehtyäni ja sen ääneen sanottuani, että tuli tehtyä oikein. Se oli se, että minulla on hyvä olla. Helvetin hyvä olla. Paino tippui harteilta. Ei enää ahdistanut ja kuristanut kurkkua. Olen levollisin mielin ja odotan optimistisesti tulevaa.

Saan taas olla minä.