”Tikit eivät olleet vielä ehtineet sulaa”

 

”Olen seurannut blogiasi pitkään ja luen kaikki postauksesi, monet niistä useaan kertaan. Tahdon kiittää sinua työstäsi, se on kertakaikkiaan korvaamatonta. Sanat ei riitä kiittämään tarpeeksi.

Viime päivinä olet saanut paljon tekstejä parisuhteen sisäisestä seksuaalisesta väkivallasta. Päätin, että nyt viimein on minun aikani kirjoittaa, koska aihe on minulle valitettavan tuttu, vaikken ihan sataprosenttisen varma olekkaan, onko kokemukseni varmasti kirjoittamisen arvoista.

En ole varma vieläkään, vaikka vietin kesällä kolme viikkoa Turvakodissa 1- vuotiaan tyttäreni kanssa lähinnä henkisen ja seksuaalisen väkivallan vuoksi, toki fyysistäkin väkivaltaa olen kokenut viimeisimmässä parisuhteessani.

Ex-puolisoni sanoi juuri edellispäivänä, että Turvakoti oli minulle vain keino kiusata häntä ja loukata pahimmalla mahdollisella tavalla. Seuraavasta tekstistä voit päättää itse sen, että onko kokemukseni tarpeeksi vakavaa, vai ei.

3,5 vuotta. Mies kuin unelma. Olin rikki, toivoton ja vailla perhettä, jonka niin kovasti halusin. Ensimmäisillä treffeillä hän kertoi pelastavansa minut. Minä uskoin.

Aloin ihmetellä, kun mies piti henkilökohtaisia mieltymyksiäni läheisyyteen liittyen typerinä. Minulla oli kuulemma seksuaalisuuden suhteen ongelmia, ollut jo ennen häntä, johtuen mahdollisesti lapsuudesta. Uskoin häntä. Ei. Älä. Lopeta. En halua. Näitä sanoja toistin päivittäin koko suhteemme ajan.

Mitä sitten, jos miehen sukupuolielin koskettaa päivittäin minua suihkussa? Se on kuulemma ihan normaalia, eikä sitä pysty estämään. Mitä sitten, etten saa omaa fyysistä tilaa silloin, kun sitä haluan. Onko oikeasti niin vakavaa, jos vierashuoneen oveen pitää ruuvata lukko, jotta mies ei tulisi herättämään yöllä? Tuli silti, ruuvasi lukon auki.

Miksi en halua, että minua kosketaan siten ja silloin, kun vain toinen haluaa? Miksi en pysty niin intensiiviseen läheisyyteen, kuin hän?

Olen herännyt muutaman kerran yöllä siihen, että mies on tunkeutumassa peräsuoleeni unissaan. Toisella kerralla olin raskaana. Hauska vitsi. Joskus ei pidä paikkaansa, valehtelen.

Lukuisat kerrat havahduin unissani, että mies koskettelee genitaalialuettani. Riuhtaisin käden pois, hetken päästä käsi hakeutui samaan paikkaan uudelleen.

Joka ilta ainut mahdollinen nukkuma-asento oli kädet housuissani. Niissä on kuulemma hyvä tuki käden levätä. Pyysin joka kerta, että ottaisi käden pois. Ei ottanut.

Vannotin raskausaikana, että jos raskausajan runkkaan häntä viikoittain, saisin toipua synnytyksen jälkeisen ajan rauhassa, ilman jatkuvaa vonkausta. En saanut.

Kaksiviikkoinen vauvamme nukkui vieressä, kun pitkän väsytystaktiikan päätteeksi ja silkasta säälistä miehen pakottavaa panetusta kohtaan, annoin tämän tulla pakaroitteni väliin. Tikit eivät olleet ehtineet vielä sulaa. Kerroin, että se tuntui raiskaukselta. Mies vaikeni.

”Olet maailman pahin pihtari”, hän julisti ystävilleen illanvietossa. Alle 24h edellisestä seksikerrasta.

”Voin seurustella sinun kanssa, mutta panen muita, kun sulta ei saa tarpeeksi”.

”Et varmasti ole hoidellut minua viikoittain, valehtelet”. ”Runkkaamisesi on tunteetonta ja vailla intohimoa”. Jos sanoin, että jos kerta asia on niin, voin yhtä hyvin lopettaa. Mies suuttui.

Päivittäistä riitelyä läheisyydestä ja seksistä. En muista koska olisin antanut omasta täydestä halustani, spontaanisti. Viikonlopun tullessa mieleni valtasi paniikki ja ahdistus siitä, että pian pitää taas antaa, jotta mies olisi tyytyväinen. Mutta kun tyytymättömyys vain paheni, vaikka hän sai seksiä. Seksi oli huonoa. Olet pidättyväinen, antaisit himojen virrata.

Mutta kun en pystynyt enää. Minä, jonka vieressä edes naispuoliset ystävät eivät halua nukkua siksi, että liimaannun heihin kiinni valtavassa läheisyydenkaipuussani, hankin sänkyyn oman peiton ensimmäistä kertaa elämässäni. Jotta saisin olla rauhassa. En saanut.

”Haluan sellaisen naisen, joka nauttii jatkuvasta stondiksestani enkä tuollaista, joka nalkuttaa siitä jatkuvasti”. Halaus tai lusikassa nukkuminen on nimittäin silkka mahdottomuus ilman, että sukupuolielin tökkäisee.

Pari viikkoa ennen Turvakotiin lähtöä tuli aamu, joka teki viimeisen silauksen päätökselleni kunnioittaa omaa kehorauhaani ja päätäntävaltaa omasta kehostani.

Mies vonkasi 2,5 tuntia minun yrittäessä nukkua vieressä. Runkkasi kasvojeni edessä, silmät kiiluen. Raotti peittoa, jotta näkisi genitaalini. ”Se veisi vain pari minuuttia, sitten saat olla rauhassa”. ”Mun on pakko saada nyt”. Ei. Älä. Lopeta. En halua. Potkaisin miestä ja huusin, vastaukseksi sain käskyn lopettaa raivohulluuteni, ettei naapurit kuule.

En varmasti muista kaikkia kertoja, jolloin koin kehorauhaani epäkunnioitettavan. Mieleni on suojannut minua. Toivoisin, että se olisi suojannut minua myös silloin, kun mies lupasi minut pelastaa.”