Ihminen

Tämä on kertomus ihmisestä. Hänen tarinansa tulee kertoa tällä viikolla.

Olipa kerran ihminen. Hän asui pienessä kylässä maailman pohjoisella laidalla. Kylä oli samanlainen kuin monet pienet kylät ovat, helppoja asuttavia heille, jotka ostavat elämäänsä kylän totuuden. Ymmärtävät sulautua maisemaan.

Ihminen oli nuori poika. Kuunteli huoneessaan musiikkia, kirjoitteli päiväkirjaan sanoja ja pohdiskeli elämää. Saapui nuoren pojan elämään rakkaus. Kylällä asuva nuori tyttö. Kuinka se saikaan nuoren pojan äidin ja isän onnelliseksi. Tyttö kun oli vielä tuttavaperheen kiltti ja tunnollinen tyttö.

Vaan eipä rakkaus takonut pojan rintaa. Pussaillessa tyttöä huulille tytön vanhempien kotitalon ullakkohuoneessa, poika ei tuntenut sisällään mitään. Ei, vaikka tyttö oli ihmisenä viehättävä ja hurmaava. Päiväkirjaan poika kirjoitti ahdistuksen sanoja, mikä hänessä on vikana?

Tuli ilta, jolloin poika ja tyttö pelasivat lautapeliä tytön veljen kanssa. Veli oli heitä muutaman vuoden vanhempi. Muutaman kerran veljen käsi osui poikaa kädelle. Poika havahtui kosketuksesta. Tunsi kuin olisi saanut kevyen sähköiskun. Päiväkirjan sivuille poika kirjoitti hämmennyksen ja pelonsekaisia sanoja.

Kuukausia poika piti hämmennystään ja ahdistustaan sisällään, kunnes ei enää pystynyt. Hän kertoi tytölle tuntemuksistaan. Pojan helpotukseksi tyttö halusi ymmärtää, tarjota ihmisyyden jalointa antia, tukea ja turvaa. Siitä huolimatta, että itse menetti rakkaansa toisaalle. Tyttö sai lopulta tilalle yhäkin jatkuvan syvän ystävyyden.

Pitkään poika pohti, että uskaltaako kertoa isälleen ja äidilleen. Tyttö oli ainoa, joka tiesi pojan taipumuksesta. Poika päätti olla rohkea. Hänen kertoessaan tyttö istui keittiönpöydän äärellä hänen vierellään. Poika sanoi, että ei voi rakastaa tyttöä, niin kuin tyttöä pitää voida rakastaa. Hän jatkoi, että hän tykkää enemmän pojista. Huoneeseen laskeutui syvä ja pitkä hiljaisuus.

Myöhemmin poika kasvoi mieheksi. Miehenä hän on miettinyt, että mikä asiassa on ollut pahinta. Se kipu, joka tuli, kun hänen selkänsä osui puiseen keittiönpenkkiin, hänen isänsä tönäistyään häntä voimakkaasti vai se kipu, joka tulee siitä, että ei ole nähnyt isäänsä moniin vuosiin. Äitiänsä hän tapaa salaa.

Mies on kuitenkin onnellinen. Onnellinen siitä, että hän uskalsi tulla esille. Ei jättänyt kertomatta elämänsä tärkeintä asiaa. Hän saa elää sitä elämää, jota hänen kuuluu elää, esillä ja vailla mitään häpeää tai piiloutumista. Koska väärässä ei ole se, joka rakastaa, vaan se, joka yrittää rakkautta ympäriltään kieltää. Miehen elämässä on tänään kaksi rakkautta. Mies, jota hän rakastaa, niin kuin miestä kuuluu rakastaa. Lapsi, jota he yhdessä rakastavat, niin kuin lasta kuuluu rakastaa.

Millään muulla ei ole niin suurta väliä.

Ihminen. Se on se, mitä me olemme. Olemme ihmisiä. Olemme syntyneet johonkin sukupuoleen. Rakkaudessa se on kuitenkin vain pieni yksityiskohta. Ihmiseen me rakastumme. Ihminen tulee toista ihmistä lähelle. Jos kahden ihmisen välillä syttyy rakkaus, niin siinä ei mikään pieni yksityiskohta tule tielle. Eikä pidä tulla.

Minäkin kirjoitin rakastuneeni ihmiseen. Minä todella rakastuin. Rakkausihmiseeni. Mikä ihaninta, hänkin rakastui ihmiseen. Koska minä tiedän, että hän olisi rakastunut, vaikka minä olisin ollut miehen sijaan nainen. Niitä pieniä yksityiskohtia, joilla ei ole rakastumisen kanssa tekemistä. Rakastan ajatusta olla suhteessa ihmisen kanssa, joka ei määrittele. Koska ei se määrittely mihinkään johda. Rajaa liikaa maailmaa.

Tällä viikolla vietetään Pride-viikkoa, joka huipentuu Helsingissä järjestettävään Pride-kulkueeseen. Sitä tarvitaan yhä, koska rakkaus ei tunnu vieläkään olevan itsestäänselvyys.  Sen tietää mies, joka ei ole nähnyt isäänsä moneen vuoteen. Sen tietää liian moni muukin. Siksi yhdenvertaisuutta rakkauden edessä pitää pitää esillä. Ehkä tulee päivä, jolloin kulkuetta ei enää tarvita, koska kaikki tämä on tullut itsestäänselvyydeksi.

Sitä ennen rakkaus on pidettävä esillä. Piilossa ei ole kenenkään hyvä rakastaa.