”Sain vielä kokea kaiken sen, mitä olin avioliitossani kaivannut vuosia”

”Nyt tartuin pyyntöösi halkaista pimeyttä valolla. Tämä on minun tarinani.

Olin 18 vuotias, kun aloin seurustella tulevan aviomieheni kanssa. Menimme vuoden päästä kihloihin ja yhdeksän vuoden päästä naimisiin. Hääpäivänä toivoin, että joku olisi ajanut kanssani auringonlaskuun, jotta minun ei olisi tarvinnut astua alttarille. Niin ei käynyt.

Kaksi vuotta avioliiton solmimisen jälkeen meille syntyi esikoinen ja siitä parin vuoden päästä kuopus. Elämästä ei ulkopuolisen silmin varmasti puuttunut mitään, mutta minusta puuttui. Oli aina puuttunut. Vuosi vuodelta avioliitossamme oli yhä vähemmän ja vähemmän läheisyyttä, yhteisiä hetkiä, iloa, puhetta, lämpöä ja lempeä. Ei niitä koskaan ollut liiaksi ollut, mutta se vähäkin väheni. Tunsin olevani itsestäänselvyys. En vaan osannut lähteä ja hän tuntui luottavan siihen. Kaikkihan oli periaatteessa hyvin. Oli ihanat lapset, hyvä työ, omakotitalo jne.

Mutta…jos koitin illalla vuoteessa päästä lähelle, sanottiin minulle ”mene jo omalle puolellesi”. Jos koitin joskus ohi mennen halata, hän otti kiinni hartioista ja siirsi minut syrjään. Jos yritin puhua tunteistani tai siitä, mikä mielestäni suhteessamme oli pielessä, se oli ”länkytystä”, tai hän ei ymmärtänyt, mistä puhun. Hän piti kahden viikon mykkäkouluja syistä, joita en tiedä. Hän ei kertonut, ei vaikka kysyin. Yhteiset lomat meni varoessa, etten vain sano mitään väärää, joka aiheuttaa mykkäkoulun. Ja aina kuitenkin sanoin, en vain koskaan tiennyt mitä. Kohta en jaksanut enää edes yrittää puhua. Juttelin sitten ystäville ja jostain sain 27 yhteisen vuoden jälkeen voimaa hakea avioeroa.

Olin 45 vuotias ja ajattelin, että jos haluan vielä elämältä jotain muuta, muutos on tehtävä nyt. Hän ei ymmärtänyt ratkaisuani ja sanoi voivansa muuttua. Kerroin hänelle, etten voi vaatia sellaista, enkä edes usko hänen pystyvän sellaiseen. Aikaa muutokselle oli mielestäni ollut tarpeeksi. Kerroin myös, etten aikonut itse muuttua ja siksi en voinut vaatia sitä myöskään häneltä. Halusin olla onnellinen sellaisena, kuin olen. Virallisen avioeroilmoituksen tultua, hän haukkui minut sairaaksi, päässäni oli hänen mielestään vikaa ja ystäväni olivat manipuloineet minua. Aivan sama, itse olin onnellinen, vapaa, huojentunut.

Olin keskellä yhteisen kodin purkamista ja yhtäkkiä sain Messengeriin viestin ”Oletko sinkku?” (No joo, tavallaan. Avioeroprosessi menossa.) Viestin lähettäjä oli entinen työtoverini. Viestittelimme, hän pyysi treffeille, minä menin ja jäin. En olisi ikinä uskonut tekeväni niin, mutta se tuntui kaikki niin hyvältä, niin oikealta.

Rakastuminen ja yhteisen kodin perustaminen tapahtuivat nopeasti. En nähnyt mitään syytä jarrutella, koska tuntui hyvältä. Rakkaustarinamme ei kuitenkaan ole ollut helppo. Sen lisäksi, että läheisiämme on sairastunut vakavasti, suhteemme suurin tragedia tapahtui yhdeksän kuukauden yhdessäolon jälkeen. Sain kauan odottamallamme lomamatkalla Kreetalla aivoinfarktin. Sokeus, puhekyvyttömyys, oikean puolen halvaus. Paniikkia, pelkoa, ahdistusta, itkua, masennusta. Hän pysyi rinnalla.

Sairastumisestani on nyt reilu vuosi. Näkö- ja puhekyky ovat palautuneet, pystyn kävelemään ilman tukea ja käsikin on toipunut merkittävästi. Hän on tämän vuoden aikana työntänyt minua pyörätuolissa, tukenut kävelyä ja mahdollistanut pääsyn paikkoihin, joihin en yksin olisi päässyt. Hän on piristänyt minua päivinä, joina ei olisi haluttanut nousta vuoteesta. Hän rakastaa minua silloin, kun tunnen itseni epänaiselliseksi vammani takia tai silloin, kun olen ansainnut sitä vähiten. Kun kiukuttelen ja möyrin syvimmissä syövereissä, niin syvissä, että vain hän saa minut sieltä ylös. Minulla on aina paikka kainalossa, minulle sanotaan ja osoitetaan, että olen rakastettu. Minusta huolehditaan ja puolestani tehdään asioita. Minut yllätetään, saan suudelmia, kosketuksia ja ennen kaikkea, hän puhuu minulle! Hän puhuu kaikesta ja minä kuuntelen, kuuntelen ja olen onnellinen ja ihmeissäni, että näinkin voi olla. Sain vielä kokea kaiken sen, mitä olin avioliitossani kaivannut vuosia.

On pakko uskoa, että ihmiset tulevat elämäämme ja lähtevät elämästämme syystä. Vaikka toivon, että olisimme saaneet elää yhdessä terveinä, olen kuitenkin onnellinen, että sain ja saan vastaanottaa kaiken minulle tapahtuneen juuri hänen kanssaan. Elämä on tässä ja nyt!”