Juha Itkosen kolumni: Palasin usein rautakaupasta väärä tavara mukanani – näin otin nikkarien maailman haltuun

Kun ryhdyin rautakauppojen asiakkaaksi kolmekymppisenä, olin niissä totaalisen avuton. Rautakaupat kiehtovat minua, koska niistä etsitään muttereita, mutta oikeasti kyse on unelmista, Juha Itkonen kirjoittaa.

Nuorena miehenä ei tullut ravattua rautakaupoissa. Itse asiassa olin melkein onnistunut unohtamaan rautakauppojen olemassaolon ennen kuin kolmenkympin korvilla tuoreena avioparina ostimme ensimmäisen yhteisen asuntomme ja ryhdyimme remontoimaan sitä.

Kokemus oli eksistentialistinen. Kehäteillä aukeni kokonaan toinen näkökulma ihmiselämään: siihenastisesta maailmastani irrallinen todellisuus, joka oli koko ajan ollut siellä, vaikken ollutkaan siitä tietoinen.

Tätä siis tarkoitti pääkaupunkiseutu. Tätä tarkoitti aikuistuminen. Täällä aikuisten ihmisten aika kului, näissä jättimäisissä peltihalleissa ja hallien lentokentänkokoisilla parkkipaikoilla. Tunsin samaan aikaan sekä pakokauhua että outoa viehtymystä, jonkinlaista löytämisen riemua.

Lue myös Kotiliesi.fi: Janni ja Tommi remontoivat vanhan puutalon ilman aiempaa kokemusta – ensimmäisen vuoden ajan kodin yläkerta oli varattu bilettämiselle’

Pesänrakennuspuuhissamme emme toki asioineet pelkästään rautakaupoissa. Huonekaluliikkeet ja keittiösuunnittelufirmat kuuluivat samaan esteettisesti askeettiseen ympäristöön, josta äkkiä oli tullut arkeni keskeinen näyttämö.

Vierauden tunne oli silti voimakkaimmillaan juuri rautakaupassa, sillä siellä olin avuttomimmillani. En tiennyt, mistä etsiä etsimääni. Aina en edes tiennyt, mitä etsin. Tajusin tuskallisen selvästi olevani enemmän ajatusten maailman ihminen – omalla tavallani kyllä uuttera rakentaja, mutta rakennuspalikoitani ovat sanat, eivät nämä oudot tavarat, joita rautakaupat ovat täynnä.

Pahinta oli, että tässä uudessa ympäristössä en voinut luottaa enää sanoihinkaan. On vaikea selittää, mitä tarvitsee, kun ei tiedä työkalujen, tarvikkeiden tai materiaalien oikeita nimiä. Remontissamme työnjohtajana toiminut appiukko taas tiesi, mutta käsistään kätevän miehen vahvuus ei ole hänelle itsestään selvien asioiden selittämisessä. Useammin kuin kerran lähdin rautakauppaan hakemaan työmaaltamme puuttuvaa tavaraa ja palasin takaisin mukanani jotain, mikä ei auttanut meitä yhtään.

Tuo kolmio Käpylässä tuli kuitenkin remontoitua, appiukon avustuksella mutta rahapulassa pitkälti omin käsin, eikä siinä kestänyt edes kauan.

Sitä paitsi kaikkeen tottuu, myös rautakauppoihin. Pysyväksi olotilaksi osoittautunut aikuisuus on pakottanut hyväksymään ne neutraaliksi osaksi elämänpiiriäni. Viimeistään nelikymppisinä hankkimamme kesäasunto on varmistanut, että asiointi alan liikkeissä on säännöllistä: omistan nykyään peräkärrynkin.

Nelissäkymmenissä muutin muutenkin suhtautumistani elämään. Siihen asti strategiani oli ollut käyttää aikaani vapaaehtoisesti ainoastaan asioihin, joihin minulla on luontaisia taipumuksia ja joissa siis olen kohtuullisen hyvä. Se oli fiksua, mutta myös aavistuksen tylsää. Olen siis osin tietoisesti pyrkinyt laajentamaan toimintaani mukavuusalueeni ulkopuolelle.

Humanistille tekee ihan hyvää puuhastella käsillään. Kehitystäkin tapahtuu, joskin siitä iloitseminen vaatii rajoitteidensa tunnistamista. Peukaloni on ehkä siirtynyt keskeltä kämmentä aavistuksen sivummalle, mutta se ei koskaan päädy sinne, missä sen käytännön askareiden kannalta pitäisi sijaita.

Minun ei siis kannata lukea Meidän Mökki -lehden juttuja, joissa pariskuntien miehet tuntuvat aina osaavan kunnostaa vanhan hirsitalon tai hylätyn kansakoulun omin käsin kivijalasta katonharjaan. Tietenkin mielelläni olisin tällainen mies, mutta kun on lusikalla annettu, ei voi kauhalla ammentaa.

Kummastelen myös juttujen konservatiivisia sukupuolirooleja. Naiset lähinnä suunnittelevat ja sisustavat. Ei se meillä näin mene, onneksi – jos menisi, olisimme pulassa.

Kevät on antanut odottaa itseään, mutta kai se sieltä tälläkin kertaa lopulta tulee. Se merkitsee myös sesonkia kehäteillä. Pihoja hoidetaan, perunoita istutetaan, ja tietenkin rakennetaan ja rempataan, aina on jotain pientä laittoa.

En vieläkään voi sanoa varsinaisesti rakastavani rautakauppoja, mutta jotain kiehtovaa niissä on. Kun äskettäin kirjoitin libreton säveltäjä Heta Ahon pienoisoopperaan, tapahtumaympäristöksi valikoitui yhteisten keskustelujemme jälkeen juuri rautakauppa.

Harvassa paikassa unelmat ja konkretia elävät samalla tavalla rinta rinnan. Ihmiset kuljeskelevat etsimässä ruuveja tai muttereita, lautoja tai lekaharkkoja, mutta oikeasti kyse on haaveista, joita kaikki mahdollisuuksiensa mukaan toteuttavat. Siksi ilmeet ovat totiset ja hermot välillä kiristyvät. Pelissä on paljon.

---

---

Sinua voi kiinnostaa myös:

1. Julkkikset

   Salkkareista tutulla näyttelijä Jarkko Nymanilla on toinen työ remonttimiehenä: ”Tyrkyllä oleminen oli kuluttavaa”

2. Kolumnit

   Anna Perhon kolumni: Unelma vanhasta talosta toi kasan ongelmia ja katumuksen hetkiä – milloin saa luovuttaa?

3. Ihmiset ja suhteet

   Muusikko Liisa Akimof osti vanhan aseman keskeltä Helsinkiä ja asuu yhdessä tuttujensa kanssa: ”Liitot päättyvät, ystävät jäävät”