”Vasta silloin ymmärsin, että olin antanut elämäni miehelle, joka ei kunnioittanut minua yhtään”

”Itse olin 18 kun tapasin lapseni isän. Olin miellyttämishaluinen (olen vieläkin) ja se, että joku oli minusta kiinnostunut oli jo mahtavaa. Olin lapsena jo hyvin pitkä ja joko siitä syystä tai ujoudestani johtuen ei pojat juurikaan kiinnostuneet minusta teini-iässä. Poikkeuksena vanhemmat miehet, jotka huutelivat aina perään.

Kun lapseni isä osoitti kiinnostusta, se tuntui mahtavalta. Muutimme yhteen puolen vuoden seurustelun jälkeen. Naimisiin mentiin, kun olin 24, lapsi syntyi kun olin 25. Mies käytti alkoholia ja kävi kuppiloissa viikonloppuisin, minä olin lapsen kanssa. Viikolla mies ei jaksanut töiden jälkeen tehdä muuta kuin maata sohvalla. Minä hoidin oman työni, lapsen sekä kodin. Jos minulla oli menoja, oli kotiin tultava ajoissa. Työkavereiden kanssa ei ollut mitään asiaa vaikkapa yökerhoon tms. Kaikki omat menoni jäi minimiin.

Vajaa kolme vuotta häiden jälkeen lähdin ensimmäisen kerran. Otin lapseni ja tärkeimmät tavarani ja muutin pois. Puolen vuoden ajan minulle hoettiin: ”oon ollu paska mies”, ”muutun kyllä, koska en tahdo menettää sinua”, ”otan tästä opikseni ja lupaan olla paras mies sulle”. Naiivina uskoin vakuutteluihin ja menin takaisin. Jaksoin vielä 10 vuotta, kunnes paha oloni muuttui fyysiseksi. Vasta silloin ymmärsin, että olin antanut elämäni miehelle, joka ei kunnioittanut minua yhtään.

Koko yhdessäolomme ajan keksin lapsen kanssa viikonlopuiksi tekemistä, koska en halunnut lapseni näkevän miestä humalassa enkä halunnut passata krapulaista miestä. Eron jälkeen mies sanoi, että meillä oli koston kierre. Koska hän kävi baareissa, niin minä ”kostin” viemällä lapseni milloin mihinkin viikonloppuisin. Jonka hän kosti juomalla taas seuraavana viikonloppuna. Mitään vikaa hän ei löytänyt itsestään.
Vaikka olin tuon kymmenen vuoden aikana lukuisia kertoja muistuttanut häntä lupauksistaan ja sanonut että voin lähteä uudestaankin, eroilmoitukseni tuli hänelle täysin ”puskista”. ”Meillähän on kaikki ihan hyvin”, ”mikset ole sanonut mitään aiemmin (vähintään kerran viikossa muistuttanut, että lähden jos asiat ei muutu)”, ”ei elämä aina ole ruusuilla tanssimista”. Juu, ei ole, mutta jos edes yhtenä päivänä olisi saanut tuntea olevansa rakastettu, kunnioitettu ja hyvä juuri sellaisena kuin olen.

Eron jälkeen minulle avautui täysin uusi elämä. Nyt yli viisikymppisenä minulla on suhteessani vapaus tehdä asioita ”ilmoitusluontoisesti”. Ei tarvitse kysyä kotoa lupaa lähteä. Olemme molemmat vapaita tekemään asioita, jotka meitä kiinnostaa. Meillä on koti työpaikan lähellä ja toinen koti maalla, joten joskus lomilla olemme erillään jopa viikkoja. Silti suhteemme on läheisempi ja tiiviimpi kuin se koskaan oli lapseni isän kanssa.”