”En pidä mieheni lapsesta”
”On tullut taas se aika, kun te tulette kotiini. Meidän kotiin. Onhan tämä teidänkin kotinne. Toinen kotinne. Asuuhan isänne täällä, minun kanssani. Joka toinen viikonloppu ei ole paljoa aikaa kuukaudesta, mutta minulle ihan tarpeeksi. Ahdistus alkaa tulla esille jo alkuviikosta, kun tiedän teidän tulevan viikonloppuna.
Olen ollut mieheni kanssa parisuhteessa jo useamman vuoden. Hänellä on 2 lasta. Nuorempi lapsista on oikein kiva ja rauhallinen vesseli, mutta vanhempi.. En pidä hänestä. Hän kiusaa muita, ei tottele. Minulla ei ole minkäänlaista auktoriteettiä tähän lapseen. Lapsi on tottunut siihen, että saa isältään kaiken haluamansa huutamalla. En ymmärrä tälläistä kasvatustapaa. Ehkä mies haluaa hyvittää jotain, kun näkee lapsiaan niin harvoin. Tuon lapsen luonnetta on kyllä muutenkin todella vaikea sietää.
Olemme riidelleet usein miehen kanssa siitä, miten en tule toimeen lapsen kanssa. Kyllä minä aina yritän, enkä näytä lapselle sitä ettenkö hänestä pidä. Touhuan ja leikin ihan samalla tavalla hänen kanssaan, kun nuoremman sisaruksensakin. Mutta silti, en voi sille mitään, että mielialani on aina hyvin ärsyyntynyt viikonlopun kun lapset ovat täällä. Riitelemme usein miehen kanssa myös kasvatuksesta, mutta mies on tehnyt selväksi, ettei minulla ole oikeutta puuttua hänen ja hänen lapsiensa kasvatukseen.
Lasten äitikin vaikuttaa varmasti suhtautumiseeni. Lasten äiti ei pidä minusta ollenkaan. Enkä minäkään lopulta hänestä, miksi pitäisin. Hän on vaikea ihminen, ja vaikeuttaa meidän elämää keksimällä aina kaikenlaisia juttuja. Mitä ihmeellisimpiä aina välillä. Välillä hän tahallaan vaikeuttaa lasten tapaamisia, ja milloin hän on keksinyt syyllistää meitä asioista, joita ei ole tapahtunut.
Asioista tekee vaikeaa myös se, että olen raskaana. 3 kuukautta, ja meille syntyy mieheni kanssa yhteinen lapsi. Miehen lapset eivät tykkää ajatuksesta, ja sen sanovatkin aina täällä käydessään. Eikä lasten äitikään asiasta innostunut, ei ymmärtänyt. Asiahan ei kuulu hänelle, mutta saa nähdä kuinka paljon hän tulee vaikeuttamaan lisää meidän elämää tämän takia lapsen synnyttyä. Kauhulla odottaen uusperheen arkea.”
Kommentit
Kaikki ei ole aina niin mustavalkoista. Minä samaistun täysin noihin kirjoituksessa oleviin tunteisiin. Joskus palaset loksahtavat kuin itsestään paikoilleen, kun esimerkiksi kaikki aikuiset puhaltavat yhteen hiileen. Aina se ei kuitenkaan vaan yrityksistä huolimatta mene niin. Elän itsekin uusperheessä, jossa mieheni lasten äiti on pitkälti omalla käytöksellään aiheuttanut sen, että olen saanut tehdä valtavasti töitä sen eteen, etten pura häntä kohtaan tuntemaani ahdistusta ja negativiisia tunteita lapsiin. Lapset ovat matkan varrella enemmän ja vähemmän oireilleet, eikä äidin epävakaa käytös ole asiaa yhtään helpottanut. Olen hankkinut itselleni keskusteluapua, puinut, puhunut, kääntänyt ja vääntänyt. Välillä on hyviä päiviä, hyviä viikonloppuja, ihania hetkiä, toisinaan taas ajattelen, että en haluaisi mieheni lapsia elämääni lainkaan. Puren hammasta, olen ärsyntynyt, välillä vihainenkin. Lapsia kohtaan yritän olla tasapuolinen, reilu, mukava. Aina se ei vaan onnistu, joskus pännii tosi paljon. On kuitenkin minun vastuullani yrittää tehdä näille tunteilleni jotain, miettiä mistä ne johtuvat ja olisiko asioihin jotain ratkaisua.
On aikuisten vastuulla turvata lasten kehitys ja kasvu, antaa rakastava koti, hyvä parisuhteen malli, antaa hyvää esimerkkiä tunnetaidoista. Omia tunteitaan ei voi kuitenkaan pakottaa tukahtumaan, tai nousemaan pintaan, eikä kukaan voi toiselle tulla sanomaan, että ”koita nyt vähän muuttaa tota sun asennettasi, kyllä minä tiedän, millaista elämää sinä elät.” Jokaisella on oma tarina ja oma kokemus asioista, jokainen perhe on erilainen ja jokainen ihminen kokee olonsa erilaiseksi. Jokaisen omalla vastuulla on kuitenkin hankkia itselleen apua, mikäli tuntuu, ettei omin keinoin pärjää. Silti ei ole väärin tuntea negatiivisia tunteita, tai kipuilla asioiden kanssa. Joskus sekin helpottaa, kun voi sanoa vaikeitakin asioita ääneen ja on rohkeaa uskaltaa sanoa tuollaisia asioita. Silloin parasta mitä voi tapahtua on se, että joku edes yrittää ymmärtää ja asettua toisen asemaan.
Kommentit
En tiedä mitä kirjoittaja hakee tällä. Jälleen kerran ollaan pakotettu lapset tilanteeseen, mihin he eivät halua. Luuletko ettei lapsi huomaa, että et pidä hänestä. Lapsella on oikeus isäänsä, jos ärsyttää, niin miksi pitää olla paikalla ja väkisin olla tilanteessa missä ei halua. Tilanne ei tule parantumaan vauvan myötä. Valitettavasti Minulta ei heru myötätuntoa. Olen itsekkin ollut äitipuoli, tiedän mitä se on. Voisit alkaa muuttamaan tilannetta ensiksi ihan omista asenteistasi. Asettua lasten asemaan.
Kaikki ei ole aina niin mustavalkoista. Minä samaistun täysin noihin kirjoituksessa oleviin tunteisiin. Joskus palaset loksahtavat kuin itsestään paikoilleen, kun esimerkiksi kaikki aikuiset puhaltavat yhteen hiileen. Aina se ei kuitenkaan vaan yrityksistä huolimatta mene niin. Elän itsekin uusperheessä, jossa mieheni lasten äiti on pitkälti omalla käytöksellään aiheuttanut sen, että olen saanut tehdä valtavasti töitä sen eteen, etten pura häntä kohtaan tuntemaani ahdistusta ja negativiisia tunteita lapsiin. Lapset ovat matkan varrella enemmän ja vähemmän oireilleet, eikä äidin epävakaa käytös ole asiaa yhtään helpottanut. Olen hankkinut itselleni keskusteluapua, puinut, puhunut, kääntänyt ja vääntänyt. Välillä on hyviä päiviä, hyviä viikonloppuja, ihania hetkiä, toisinaan taas ajattelen, että en haluaisi mieheni lapsia elämääni lainkaan. Puren hammasta, olen ärsyntynyt, välillä vihainenkin. Lapsia kohtaan yritän olla tasapuolinen, reilu, mukava. Aina se ei vaan onnistu, joskus pännii tosi paljon. On kuitenkin minun vastuullani yrittää tehdä näille tunteilleni jotain, miettiä mistä ne johtuvat ja olisiko asioihin jotain ratkaisua.
On aikuisten vastuulla turvata lasten kehitys ja kasvu, antaa rakastava koti, hyvä parisuhteen malli, antaa hyvää esimerkkiä tunnetaidoista. Omia tunteitaan ei voi kuitenkaan pakottaa tukahtumaan, tai nousemaan pintaan, eikä kukaan voi toiselle tulla sanomaan, että ”koita nyt vähän muuttaa tota sun asennettasi, kyllä minä tiedän, millaista elämää sinä elät.” Jokaisella on oma tarina ja oma kokemus asioista, jokainen perhe on erilainen ja jokainen ihminen kokee olonsa erilaiseksi. Jokaisen omalla vastuulla on kuitenkin hankkia itselleen apua, mikäli tuntuu, ettei omin keinoin pärjää. Silti ei ole väärin tuntea negatiivisia tunteita, tai kipuilla asioiden kanssa. Joskus sekin helpottaa, kun voi sanoa vaikeitakin asioita ääneen ja on rohkeaa uskaltaa sanoa tuollaisia asioita. Silloin parasta mitä voi tapahtua on se, että joku edes yrittää ymmärtää ja asettua toisen asemaan.
Mä ymmärrän sua.
Itsekin kävin todella raskaan vaiheen kun yritin sopeutua uusperhe elämään. Ja nimenomaan lasten äidin negatiivinen suhtautuminen minuun vaikutti myös miten minä suhtauduin lapsiin.
Jossain vaiheessa, monien itkujen ja vaihtoehtojen jälkeen vaan päätin, että lapset ovat siitä huolimatta irrallisia ihmisiä äidistään, ja oikeesti aika kivoja tyyppejä.
Lapsen saaminen myös herättää miljoona eri tunnetilaa ja ajatusta. Niin oli minullakin.
Voin vaan lohduttaa, että kyllä se siitä! KAIKKI tunteet ovat sallittuja, kunhan muistat että lapsi/lapset eivät ole syyllisiä mihinkään. Tsemppiä <3