”Eroanko lähes 18 vuoden liitostani liian heppoisin perustein?”

”Olen ajautunut yhä syvemmälle blogiisi eli voisiko jopa sanoa, että kirjoituksesi suorastaan koukuttavat minua. Väistämättä kerta toisensa jälkeen sieltä löytyy yhtymäkohtia juurikin omaan elämääni. 

Kirjoitin taannoin mielleyhtymällä, miksi erota, jos periaatteessa kaikki on hyvin. Kirjoittaminen on itseasiassa oiva tapa itselleni purkaa ajatuksia ja saada niihin kosketuspintaa. Kirjoitetun tekstin voi sitä paitsi lukea aina uudelleen ja uudelleen. Ajatuksia, jotka on puettu ääneen asti sanoiksi, voi joskus olla vaikea toistaa sellaisenaan. 

Olen kamppaillut ajatuksen ”eroanko lähes 18 vuoden liitostani liian heppoisin perustein” ja pohtinut asioita monilta eri kannoilta. Erityisesti nimenomaan jopa itsekkäästi ihan itseni kannalta, että missä kohtaa aika on oikea viheltää peli oikeasti poikki. 

Tässä kohtaa astuu minussa esiin sana pettäminen. Minun kohdallani tuo sana, onko toinen pettänyt, ei kirjaimellisesti tarkoita sitä, miten sen valtaosa ihmistä ajattelee, vaan koen, että petänkö minä puolisoani tässä olemalla hänen tahdostaan vielä tässä. Tai no oikeammin ehkä teenkin niin. Se saa minut surulliseksi. 

En voi sanoa, ettenkö rakastaisi häntä vielä vuosienkin jälkeen, mutta se kaikki koettu on jättänyt välillemme paljon. Korjausvelka on loistava sanayhtymä tässä kohtaa. Sitten siihen pieneen tarinaan kohti eroa. Sitä onko se heppoisin perustein tehty, ei voi tässä kohtaa tietää kuin vain minä ja toisaalta puolisoni. 

Meidän parisuhde on ollut pitkälti riitelyä juurikin esimerkiksi siitä, onko astianpesukone oikein täytetty tai lojuuko sukka väärässä paikassa. Tosin nämä vaatimukset tulevat tässä kohtaa mieheni toimesta. Riitamme ovat eskaloituneet lukuisia kertoja näinkin pienistä epäkohdista jopa hänen toimestaan ”eroajatuksiin”. Tällöin riidan tuoksennassa hän on viljellyt todella loukkaavaa kielenkäyttöä minua kohtaan, mutta olen ajatellut usein, että kenellepä muulle pahaa oloaan purkaa kuin sille kaikkein rakkaimmallensa. Ne sanat ovat satuttaneet minua usein, mutta perusluonteeseeni kuuluu hyväntahtoisuus kanssaihmistä kohtaan. En sano, etteikö hän olisi ollut hellä ja ihana taas valtaosan yhteiselostamme. 

Perusluonteeseeni kuuluu myös, että ajatus vaakakupissa karrikoidusti ero astianpesukoneen täytöstä tai kaikki se koettu yhteinen hyvä, on kallistanut kuppini yhteisen hyvän puolelle vuosien saatossa. Havahduin tosi asiassa viime vuoden lopulla tosissani pohtimaan tätä kaikkea. Kerta toisensa jälkeen sama kaava toistaa itseään. Pienestä asiasta valtaisa riita, joka minusta tuntuu käsittämättömältä, mutta kun sanot toiselle, että kuuntelisit nyt itseäsi, että onko tuo kaikki sanottu turhaa, on vain kirvoittanut toista ”lyömään” isommilla sanoilla. Pahin virheeni on ollut välttää viimeiseen saakka omia tuntemuksiani näissä tilanteissa, jotta niistä päästäisiin nopeammin ylitse. Minulta on puuttunut vahvuus. Enkä olisi näin syvällisesti edes ruvennut asioita  pohtimaan, jollei tyttäremme olisi ottanut sitä kanssani puheeksi. Olen ikuisesti kiitollinen heille, että he ovat herättäneet nuoresta iästään huolimatta äitinsä näkemään myös ”vahvana ja yhdenvertaisena”. 

En sano etteikö riitoihin aina tarvita kahta ja allekirjoitan tämän täysin. Kaivan joka kerta itselleni puhumattomuuden kuoren, koska olen kokenut sen huomattavasti helpommaksi. Se on ollut väärin. Toinen tyttäristämme on ottanut myös ”mallia” tästä ja minusta se ei ole oikein ja hyvästä. 

Otin puheeksi puolisolleni, että olen tullut siihen päätökseen, että meidän pitäisi erota. Hänelle tämä oli shokki. Täysin ennalta-arvaamatta ilman riidan häivää toinen ottaa tämmöisen asian esille, eihän tuo ihminen ole koskaan näin tehnyt eli puhunut erosta. Mutta miksi ihmeessä? Olen perustellut hänelle, että mielestäni meillä on liian paljon selvittämätöntä ja myös minun tunteillani on merkitystä. Pelkkä hyväntahtoisuus ja rakkaus eivät ole ainoita asioita, joilla parisuhde kukoistaa. 

Ensimmäisen kerran koko suhteemme aikana, hän on oikeasti kuunnellut, mitä minulla on oikeasti sanottavaa ja miten oikeasti tunnen. Olemme jutelleet vuosiin ja paljon. Hän haluaisi jäädä, mutta minusta ”oikea” puhuminen tuli ehkä liian myöhään. Olen myös kertonut, että kun meillä on hyvä keskusteluyhteys, asioiden hoitaminen mahdollisen eron tultua olisi helpompaa. Onhan meillä myös jälkikasvua, joka tulee ottaa myös huomioon. 

Nyt palaankin tuohon pettämiseen. Minä olenkin omalla tavallani pettänyt kun en ole ollut tarpeeksi vahva toisen rinnalla. Hänen ihonsa ihollani on tuntunut kaikesta huolimatta hyvältä. Olemme myös eroaikeista huolimatta ajautuneet rakastelemaan kauniisti ja se on tuntunut toki hyvältä. Kuitenkin koen tunteideni vuoksi, että petän häntä näin. 

Henkinen minäni huutaa irtipääsyä, mutta se on vaikeaa. Olen sanonut puolisolleni, että suhteemme ei kestä enää yhtään ”sukkaväärässäpaikassa” -riitaa toista solvaten. Jotain lukijaa tämä voi jopa hymyilyttää. Korjausvelallakin on joskus hintansa. Ja ehkä puolisollani myös nuoruudestaan asioita, joita olisi ollut joskus hyvä käsitellä ammattilaisella. Luultavasti nämä ovat johtaneet hänen tapaansa käsitellä asioita. 

Toki näiden lisäksi suhteemme on käynyt läpi isompiakin vastoinkäymisiä, mutta en koe tarpeelliseksi nostaa näitä henkilökohtaisia asioita tähän. Jos nyt siis joku miettii, että pohtiiko tuo kirjoittaja oikeasti eroa tässä jutussa. 

Kiitos jälleen sinulle bloggari tästä, mitä teet meidän usean lukijankin hyväksi.”