Lapset ovat mahtava tekosyy

Lapset ovat hyvä tekosyy omalle saamattomuudelleen ja peloilleen. Se että jättää lapset kasvamaan lapsuuttaan vanhempien toimimattoman parisuhteen keskelle on lähinnä itsekästä. Aivan kuin lapsi ei näkisi ja aistisi ilmapiiriä. Ei lapset tyhmiä ole. Ja siinä sitten samalla tarjoaa lapselle mallia parisuhteesta, johon ei rakkaus kuulu millään tavalla.

Sen jälkeen kun on uhrannut itsensä ja 20 vuotta elämäänsä jää hattu kourassa odottamaan palkintoa uhrauksestaan. Odottaa lasten suusta kaunista kiitosta siitä, että saivat elää ehjässä ydinperheessä lapsuutensa. Kiitosten sijaan tuleekin kysymys, että miksi? Tuleekin kritiikki ja kyseenalaistaminen. Jää sekin kiitos kuulematta.

Sen jälkeen jäljelle jää uhriutuminen. Syyttävän sormen osoittaminen itsestä poispäin. Sättii kelvotonta puolisoaan. Sättii kiittämättömiä lapsiaan. Sättii oikealle ja vasemmalle. Jättää sättimättä itseään ja ratkaisuaan jäädä, vaikka siitä se sättiminen pitäisi aloittaa, sillä jokainen tekee omat valintansa ihan itse tässä elämässä.

Ja sitten se valtava harhainen varmuus ja itsestäänselvyytenä pitäminen. Lause, minä en riko lapsiltani ehjää ydinperhettä, vaikka parisuhteessa ei rakkautta enää ole pitää sisällään ajatuksen, että suhteen toinen osapuoli on valmis ajattelemaan samalla tavalla. Vaan jos hän ei olekaan ja tekee aloitteen erosta, niin piru on irti. Kuinka itsekästä ja julmaa. Hän ansaitsee mahdollisimman ruman eron ja lapsiaan ei ainakaan sen jälkeen näe! Jos minä olen valmis uhrautumaan niin sitten olet sinäkin!

Tämän kaiken sisällä sitten se lapsi elää ”ehjää ja turvallista ydinperhelapsuuttaan”. Lapsuutta jonka lapsi myöhemmin kertoo terapeutilleen olleen turvaton ja rikki.