Havaintoja parisuhteesta

”Me jatkamme yhdessä matkaamme, matkaamme, joka on edelleen kesken”

Teksti: Havaintoja parisuhteesta

”Masennus parisuhteessa

 

Kerronpa tässä tarinani omasta parisuhteestani. Pitkään yhteiseen avioliitoomme on sisältynyt paljon; rakkautta, hellyyttä, seksiä, iloa, naurua, mutta nyt parisuhdettamme ovat varjostaneet minun masennuskauteni. Kaikki alkoi työuupumuksesta. Tilanteeni ajautui pääni sisällä yhä suurempaan kaaokseen. Siitä alkoi unettomuus, yhtäkkiä en pystynytkään rauhoittumaan enkä rauhoittamaan itse itseäni. Unettomuutta seurasi masennus.

 

Tuo tilanteenihan ei ollut vain minun totaalinen burnouttini, unettomuuteni ja sitä seurannut masennukseni -se oli myös tuska ja huoli perheeni jäsenille, erityisesti puolisolleni. Parisuhteemme –avioliittomme ajautui kaaokseen, mieheni muutti nukkumaan omaan huoneeseen, koska uneni olivat niin hajanaista. Rakastelu loppui kuin seinään. Vaivuin yhä syvemmälle omaan kuplaani, en pystynyt tekemään mitään. Mieheni teki minulle aamupalan, lounaan, keitti kahvit etätöidensä lomassa. Hän patisti minut suihkuun, koska itse en saanut aikaiseksi. Hän hoiti työnsä, kodin, lapset, kaiken. Ja siinä sivussa toimi lennosta minun ”omaishoitajanani”.

 

Olimme saaneet elää aiemmin hyvin onnellista parisuhdetta, siihen oli mahtunut lastemme syntymät, lomat, reissaamiset, kotimme rakentaminen, ystävät, kyläilyt, parisuhdeleirit. Parisuhteemme oli ollut minulle aiemmin turvapesä, voimani, peruskallioni, johon nojasin.

 

Yhtäkkiä tuo turva ja peruskallio vietiin minulta ja meiltä pois. Tipahdin totaalisesti. Olin aivan yksin masennukseni kourissa. Minulla oli itsetuhoisia ajatuksia, joista en kertonut kenellekään. Myöskään lääkärini, psykoterapeuttini tai psykiatrini eivät asiasta kysyneet, joten en pystynyt mustimmista ajatuksistani puhumaan kenellekään. Mietin, että hyppäisin rekan alle, se olisi takuuvarma keino päättää päiväni. Terapeuttini sanoitti taitavasti itsetuhoisia ajatuksiani; elämässäni kun sinällään oli kaikki hyvin, enkä oikeasti tahtonut itse päättää päiviäni. Olisin vain tahtonut pois siitä tuskasta, jonka masennus oli ylleni punonut. Näin ajattelen jälkikäteen itsekin.

 

Vaikeinta sairaudessani oli luopuminen -luopuminen parisuhteesta, luopuminen rakastelusta, luopuminen läheisyydestä, luopuminen kaikesta, sillä en pystynyt tuntemaan mitään. Mieheni pienikin läheisyys tuntui mustimpina aikoina minusta jopa vastenmieliseltä. Ja se, jos joku oli aivan vieras tunne. Mieheni kaipasi silti läheisyyttä, eihän hän ollut masentunut.

 

Elimme kuin kämppikset samassa kodissa, hän asui yläkertaa, minä alakertaa. Meillä ei ollut enää mitään puhuttavaa keskenämme, paitsi sairauteni. Mieleni sairaus oli astunut suhteemme kolmanneksi pyöräksi, josta Chisu taitavasti laulaa:

 

Kolmas pyörä, pyöri pois, et hän viel parantua vois.
Ja me juostaisiin paljain jaloin pelloilla.
Sua kissankelloilla kutittaisin.
Jos vain saisin, mä palaisin
Aikoihin onnellisiin,
Ja etsisin sut mun käsiin.
Veisin sut kauas täältä,
Mistä muut ei löytäis meitä.

 

Olen aina luullut, että hän laulaa sivusuhteesta, mutta hän tosiaankin sanoittaa tilannetta, kun oma rakas sairastaa ja tuo sairaus on se kolmas pyörä. Tuo Chisun kappale on saanut elämässäni ihan uuden merkityksen. Onneksi nuo ajat –ainakin tällä erää -ovat kuitenkin takanapäin minun ja rakkaani kohdalla. Mutta kun sanoja pysähtyy kuuntelemaan, kertovat ne niin tutun kuuloisesti, miten toinen yrittää pelastaa toista, ottaisi jopa sen tuskan itselleen, jonka näkee rakkaansa päällä olevan. Ja haaveilee ihanasta pellosta, jossa juostaisiin taas vapaana hiukset hulmuten, ilman sairautta.

 

Parisuhteessamme olivat roolit menneet aivan sekaisin, mieheni huolehti minusta, kuin lapsesta ja minä olin aivan omassa maailmassani. En juurikaan edes jutellut, minä vain olin, masennuksen ottaessa minusta yhä suurempaa otetta.

 

Synkimpinä aikoina ehdotin miehelleni, että hän ottaisi eron ja etsisi itselleen uuden puolison, sellaisen normaalin ja terveen. Koin olevani niin iso riesa ja taakka miehelleni ja lapsilleni -kaikille. Mutta mieheni rutisti minut tiukasti kainaloonsa ja sanoi, että minusta hän ei luovu, eikä ainakaan ottaisi ikinä uutta puolisoa. Minähän olin hänen rakkaimpansa. Minun kanssani hän jakaisi elämänsä, tuli vastaan mitä tuli.

 

Itsetuhoiset ajatukseni olivat kova paikka miehelleni -kun sitten myöhemmin mustimmista ajatuksistani lääkärien lisäksi hänellekin kerroin. Silloin hänkin tajusi tilanteeni vakavuuden, samoin lääkärini ja terapeuttini. Olin pitänyt itsetuhoiset ajatukset omana tietonani, mutta möykky sisälläni kasvoi niin suureksi, että oli pakko jakaa asia.

 

Kuvaisin itse masennusta mustalla verkolla päälläni, joka on niin iso ja sotkuinen, ettei sen alta vain pääse pois. Kun yrität etsiä poistumiskohtaa, se takertuu sinuun vain tiukemmin sotkuun. Ja sitten kun pääset sen alta pois, on se ollut niin painava, että ottaa hetken jos toisenkin, enne kuin voit taas hengittää ilman painavan verkon tunnetta päälläsi.

 

Tärkeä, jopa korvaamaton apu ja tuki on ollut myös pariterapia. Jonotimme seurakunnan pariterapiaan pitkään. Nyt terapeuttimme on kulkenut rinnallamme ja ollut tukenamme puolentoista vuoden ajan. Hänestä on tullut kovin tärkeä meille, tai siis ainakin minulle. Ajattelimme aluksi, josko tapaisimme vaikka vain muutaman kerran terapeuttiamme. Mutta kun hän kuuli tarinamme, johon liittyi vahvasti minun työuupumus, unettomuus ja masennus itsetuhoisine ajatuksineen, oli hän sitä mieltä, että tapaamme ja katsomme sitten, kauanko tarvitsemme pariterapiaa. Hän on ollut puolueeton ja ottanut meidän molempien mielipiteet, tunteet ja ajatukset todesta. Meidän parisuhteessamme on ollut iso trauma ja olemme hyvin vaikeassa, haastavassa tilanteessa.

 

Oli upeaa, että joku jaksoi olla niin kiinnostunut juuri meidän parisuhteesta, etsien lakkaamatta ratkaisuja, tukien ja kannustaen. Terapeuttimme löysi mustimpinakin aikoina parisuhteestamme ne pienet onnenhelmet ja toi ne kauniisti, koskettavasti esille. Vaikka enhän minä pystynyt niitä silloin tuntemaan, saati sisäistämään, tuntui se kuitenkin kaiken harmauden keskellä hyvälle. Hän valoi meihin uskoa ja toivoa, painottaen, että en ollut itse valinnut sairauttani. Oikeastaan kaikista tärkeintä oli, että tiesin, että meillä on aina edellisen tapaamisen jälkeen seuraava tapaaminen varattuna. Se auttoi kahlaamaan kuralammikossa pienen askeleen eteenpäin. Vaikka olihan se pelottava, toivotonkin tilanne, kun en pystynyt tuntemaan mieheni lempeyttä tai rakkautta. Toisinaan hän herätti minussa jopa vastenmielisiä tunteita. Kaikista vaikeimpina hetkinä pakenimme omien läppäreidemme taakse, hän urheilun, minä elokuvien. Meiltä yksinkertaisesti hävisi siinä tilanteessa henkinen yhteytemme täysin. Tai olihan se siellä taustalla olemassa, mutta henkisellä tasolla hyvin kaukana. Terapeuttimme kertoi myös kovin liikuttavasti, miten kauniisti hän näki meidän kohtelevan toisiamme, miten kauniisti puhumme toisillemme ja miten kunnioitamme toisiamme. Näin jälkikäteen nuo tuntuvat hyvin tärkeiltä asioilta. Yritän muistaa ne sanat silloin, kun parisuhdettamme taas koetellaan.

 

Tuo tilanne ajautui lopulta niin pahaksi, että jouduin suljetulle osastolle. Olin jo harhainen, todellisuudentajuni alkoi hämärtyä. Olin lähellä psykoosia. En kyennyt olemaan paikallani, vaan kävelin kodissamme levottomana edestakaisin. Puhekykyni meni, en saanut sanoja suustani ja änkytin, jolloin minut lähetettiin suoraan suljetulle osastolle hoitoon. Ennen sairaalaan joutumistani olin käynyt julkisen päivystyksessä lähes 10 kertaa muutaman päivän sisällä. Mutta minut lähetettiin aina takaisin kotiin. Tai kysyiväthän he joskus minulta, halusinko sairaalaan, mutta vastasin aina kieltävästi, sillä pelkäsin psykiatrista sairaalaa. Osastolla olinkin yhtäkkiä aivan yksin, niin henkisesti, kuin fyysisestikin. En voinutkaan ottaa puolisoani kädestä kiinni, en voinutkaan hakea hänestä turvaa, hän ei tullutkaan peittelemään minua ja kuiskaamaan minulle halauksen kera hyvää yötä. Hän ei käpertynytkään viereeni odottamaan, että nukahdan. Olin omassa potilashuoneessani yksin, täysin yksin ja hylättynä. Ikkunoissa oli kalterit, etten karkaisi. Minulla ei ollut mitään yksityisyyttä varsinkaan siinä vaiheessa, kun huoneeseeni tuli kaksi, psyykkisesti vaikeasti oirehtivaa huonetoveria. Vapauteni oli riistetty, osaston ovesta pääsi sisään ja ulos vain luvalla. Kaikkeen tarvittiin hoitajan tai lääkärin lupa. Mieheni kävi katsomassa minua vierailuaikojen puitteissa joka päivä. Pääsin myös kotilomille. En unohda tuota joulua ja erityisesti jouluaattoa, jolloin tulin osastolta kotilomalle. Perheeni oli laittanut kotiimme joulun. Aattoiltanakin oli kuitenkin lähdettävä osastolle takaisin, vaikka olisin halunnut jäädä joulun pyhiksi kotiini, perheeni ja rakkaani kanssa.

 

Olen niin kiitollinen perheelleni että he jaksoivat ymmärtää- suurimman osan! Oli kuitenkin myös aikoja, jolloin kaikkien ymmärrys ja jaksaminen oli koetuksella. Tänään kirjoitan tätä onnellisena. Olen osittaisessa, uudessa, mieluisessa työssä. Sopivaa lääkitystä etsitään. Väsyn edelleen helpommin, joten minun on muistettava riittävä lepo ja palautuminen -kaikessa. Parisuhteemme voi taas paremmin, joskin keräilemme sen palasia edelleen. Meillä on taas läheisyyttä, hellyyttä, seksiä. Meillä on myös huonoja päiviä. Mutta puolisoni sanoin: me menemme yhdessä, tuli vastaan mitä tahansa. Yhdessä olemme vahvemmat.

 

Rakastan valtavasti puolisoani. Hän on osoittanut minulle, mitä on oikea rakkaus. Lupasimme papin vihkiessä meidät avioliittoon, rakastaa sekä hyvinä, että pahoina päivinä, aina kuolemaan asti. Tuota tahtoa on vaadittu moneen otteeseen meiltä molemmilta. Suuri kantava voima on ollut myös vahva luottamus Luojaani. Kun itse en ole jaksanut, on Hän ottanut minut syliinsä ja kantanut kaikista pahimpien hetkien yli. Avioliitto on meille pyhä, se on jotain suurta, jota molemmat haluamme kunnioittaa. Myös samanlainen arvomaailma on tukenut kasvuamme  yhdeksi. Onneksi emme tienneet etukäteen, avioliittoon astuessamme, miten suuret vaikeudet eteemme annettaisiin – täysin pyytämättä. Näin jälkikäteen ajattelen vaikeuksien kuitenkin vahvistaneen ja yhdistäneen parisuhdettamme. Olemme selvinneet niin paljosta. Puolisoni ei ole myöskään missään vaiheessa hävennyt minun sairauttani, vaan on ollut tukenani ja turvanani, tehden omalta osaltaan kaikkensa parisuhteemme hyvinvoinnin eteen.

 

Me jatkamme yhdessä matkaamme. Matkaamme, joka on edelleen kesken.”

Lue myös

X