”Nyt minä olen turvassa”

”Tätä kirjoittaessa itkin ja rakastin, joten lopputulos voi olla melkoista puuroa. Kiitos blogistasi. Se on osaltaan ollut mieltäavartava ja tärkeä vertaistuellinen osa matkaani. Kiitos kun tuot näitä aiheita esiin. Olisipa jotain tällaista ollut jo silloin, kun olin nuori.
Mutta tällaista ajatuksen virta tänään loi:

Olemme olleet nyt parisuhteessa reilun kolme vuotta. Vasta nyt koen todella rakastuneeni, vaikka hän on ollut sen rakkauden arvoinen jo alusta saakka. Minä vain en ollut valmis.
Kenties minun tarvitsee selittää hieman:

Ensimmäiset ”seurustelut” päättyivät yhtä nopeasti kuin olivat alkaneetkin, kun en ollut valmis menettämään neitsyyttäni milloin ja kelle hyvänsä. 15 -vuotiaana erosin ihanasta pojasta koska koin, että olin vielä ihan liian nuori ylipäänsä seurustelemaan. Hän ymmärsi asian ja pysyimme ystävinä hänen ennenaikaiseen kuolemaansa asti pari vuotta myöhemmin. 

Muut pojat olivat kuitenkin ehtineet opettaa, että ei pihtarin kanssa kukaan halua olla. Niinpä menetin neitsyyteni ensimmäiselle pidempiaikaiselle poikaystävälleni. En olisi halunnut sitä vielä, mutta pelkäsin hänenkin jättävän minut pian. Hän osoittautui narsistiksi, ja koin henkistä väkivaltaa sen vajaan kahden vuoden ajan jonka olimme yhdessä. Olin liian ruma ja liian lihava, elokuvia katsoessamme hän vertaili minua jatkuvasti kauniimpiin näyttelijättäriin. Rannalla hän arvosteli aurinkoa ottavien tyttöjen vartaloita, kehui niitä ja haukkui minua. En missään nimessä ollut ylipainoinen. Silti hän seksinkin aikana saattoi nipistää lantiotani ja sanoa, että ”tuossa on vähän ylimääräistä”. Herkkuja en saanut syödä. Lenkillä piti käydä. Jos tuolloin vielä alakouluikäinen pikkuveljeni tarjosi minulle karkkia omasta pussistaan, kuulin kuiskauksen ”kannattaakohan sinun syödä tuota?”. Meikkiä piti olla. ”Kun on meikkipohja, ripset ja kulmat, niin on jo ihan ok”. Enempi tietenkin parempi. Ruma piti saada piiloon. En saanut nolata häntä. Hän jätti minut tekstiviestillä armeijassa ollessaan, sillä oli vakuuttunut minun pettävän häntä kotona ollessani. Hän oli kuitenkin ehtinyt jo opettaa nuorelle, 18 -vuotiaalle tytölle, että olen ruma, tyhmä ja arvoton.

Kun sitten seuraava poikaystävä osteli minulle karkkia tai teki ruokaa, luulin löytäneeni jotain parempaa. Lihoin nopeasti ja viimeistään silloin minulle kehittyi syömishäiriö. Muutimme hyvin pikaisesti yhteen ja siitä alkoi painajainen. Sen kaksi vuotta jonka asuimme yhdessä, hän raiskasi minua säännöllisesti. Onhan se tyttöystävän velvollisuus antaa. 

Edellisen suhteen murennettua itsetuntoni minut oli helppo kietoa takaisin samaan helvettiin, narsistin leikkikaluksi. Menneisyyttäni jopa käytettiin hyväksi: ”olisit vain tyytyväinen, kun sinulla on kerrankin joku, joka sinua haluaa”. Pitäisi olla kiitollinen siitä, että hän tekee minulle asioita väkisin. Jos (ja kun) itkin, hän käski olemaan hiljaa, ettei mene halut. Kuuliaisena tyttöystävänä purin tyynyä. 

Uskoin tuohon kaikkeen todella, sillä en ollut koskaan tiennyt paremmasta, eikä kenenkään pidä aliarvioida mihin narsisti on kykeneväinen. Tai kaksi narsistia peräkkäin (huom, diagnoosit omia arvioita, eivät ammattilaisen). 

Eräässä tyttöjen illassa puhe tietenkin kääntyi seksiin ja puhuin arkisesti omastakin seksielämästäni. Siitä, etten halunnut edes vahingossa hipaista puolisoani, ettei hän saisi ”ajatuksia”. Että iltaisin menin sänkyyn ennen häntä ja esitin nukkuvaa. Siitä pelosta ja inhosta, jota koin päivittäin. Vasta tuolloin ystäväni sanoi, että kyseessä on raiskaus. Minulla ei ollut käynyt mielessäkään, että se olisi parisuhteessa edes mahdollista. Elettiin 00-lukua, eikä näistä asioista julkisesti puhuttu, saati sitten, että olisin mitään aiheeseen liittyvää halunnut nähdäkään. 

Seksi oli minulle kirosana, sain paniikkikohtauksia jo elokuvistakin. En katsonut tai lukenut mitään, missä oli paljasta pintaa. Olin täynnä vihaa, jota en osannut silloin vielä selittää. Luulin vihaavani niitä ”porttoja”: niitä, jotka näyttivät vertailussa aina paremmilta kuin minä ja niitä, jotka muistuttivat toisten jopa nauttivan siitä, mikä itselle tuotti tuskaa ja oli luonnotonta. Projisoin tietämättömänä pahan oloni heihin, terveen seksuaalisiin olentoihin, vaikka todellisuudessa kävinkin läpi suurta traumaa. Meni vuosia, että pystyin katsomaan TV:tä. Vielä kauemmin, että pystyin katsomaan peiliin.

Ystäväni avulla pääsin vihdoin irti ja muutin ensimmäistä kertaa omilleni. Pian vaihdoin kaupunkia ja olin parissa lyhyessä suhteessa. Ensimmäinen petti, toinen jätti arvaamatta ja sain pienen sydänkohtauksen. Ei mennyt kauaa, kun olinkin jo burnoutista sairaslomalla. 

Näitä seuraava parisuhde näyttäytyi jälleen taivaana: mies oli upea, piti minua upeana ja seksikin oli upeaa (ja tapahtui aina vain molempien halusta). Rakastuin korviani myöten, mutta kävin edelleen läpi aiempien suhteiden traumoja: riittämättömyyttä, rikki poljettua itsetuntoa, raiskauksia, pettämistä ja jättämistä. Olin äärimmäisen epävarma. Uusi puolisoni oli erittäin komea: miten tuollainen jaksaisi kaltaistani katsella? Lisäksi en ollut koskaan tuntenut mitään sellaista ketään kohtaan. Raiskaajaani en varmaan koskaan edes ihastunut. 

Uusi puoliso saattoi lähteä hyvinkin lyhyellä varoitusajalla kaljoittelemaan kavereidensa kanssa, vaikka olisimme sopineet muuta. Kerran popcornit olivat mikrossa leffailtaa varten, kun mies poistui tekstiviestin saatuaan ovesta. Minut hän piti muusta elämästään erillään niin hyvin kuin pystyi. Hän kävi reissuillaan, enkä koskaan tiennyt milloin hän palaisi takaisin. Jos hän jotain sanoikin, saattoi olla, että hän tulikin päiviä myöhemmin. Yhteyttä häneen ei saanut. Pyysin edes yhtä pistettä tietääkseni onko hän hengissä, mutten saanut sitäkään. Traumani nostivat päätään, mutta purin hammasta ja halusin tarjota puolisolle kodin, jonne on mukava tulla. Parisuhteen, jossa on tilaa puhua ja johon on turvallista palata. En nalkuttanut, vaikka joskus huoleni ilmaisinkin.

Mieheni ei puhunut. Siihen hänen aiemmatkin suhteensa olivat kaatuneet. Mutta minä halusin olla parempi. Minä odotin, minä kestin, minä rakastin rakastamasta päästyänikin. Mutta edelleenkään en riittänyt. Kuusi vuotta olin prioriteettilistan häntäpäässä (jos listalla ollenkaan), olemassa niitä öitä varten, kun hän käväisi kotona. Edelleen koen tarvetta puolustella häntä. Suhteemme päättyi kun hän teki jälleen katoamistemppunsa.

Olin erostamme rikki. Vuosia. Olin ollut rikki jo suhteen aikana, mutta kaiken sen odottelun takia en osannut käsitellä eroa vielä kuukausiin. Olihan arkista, että hän oli poissa pitkiäkin aikoja ilman yhteydenpitoa. Olin tottunut siihen, että hän voisi yllättäen vain kävellä ovesta sisään ja kaikki olisi hetken taas hyvin. Oli vaikeaa tajuta tilanteen olevan yhtään toisin. 

Tässä syvässä suossa olin, kun sattumalta aloin jutella erään miehen kanssa facebookissa. Tutustuimme koronarajoituksista huolimatta kasvotustenkin ja hänellä syttyi tunteita minua kohtaan. Hän oli paperilla kaikkea mitä puolisosta halusin, mutta myönnän sen nyt: en ollut vielä valmis suhteeseen. En kuitenkaan halunnut päästää tällaista aarretta käsistäni. Aloimme seurustella noin puolitoista vuotta aiemman eroni jälkeen.

Suhteemme alku oli erittäin vaikea. Ensimmäistä kertaa minulla oli turvallinen tila. Ensimmäistä kertaa pystyin laskemaan muurini. Ja noh, te tiedätte jo mitä niiden muurien takana oli vuosia muhinut. Minä itkin ja kipuilin, kaipasin eksääni, kaipasin nuoruuttani, kaipasin sitä ihmistä joka noiden suhteiden aikana oli tuhottu. Itkin kesken jäänyttä lapsuuttani, riistettyä nuoruuttani, turmeltua seksuaalisuuttani, kaikkea.

Toisinaan itken edelleen. Olen käynyt myös terapiassa, muttei se ole koskaan avannut solmuja samalla tavalla. Mutta mieheni tarjoaa minulle tilan, kuuntelee kaiken ja pysyy vakaana kalliona rinnallani. Moni muu olisi lähtenyt jo, ihan aiheesta, mutta hän pysyi. Hän antoi minun vihdoin käydä elämääni läpi. Olen masentunut ja haluton, mutta hän haluaa edelleen olla kanssani. Olen usein ilman meikkiä ja painokin on noussut niistä teinivuosista, jolloin muiden mielestä ”olin liian lihava”, mutta hän näkee minut edelleen kauniina. Hänelle olen hyvä juuri sellaisena kuin kulloinkin olen. Hän tuntuu näkevän sen kaiken taakse, hänen katseensa porautuu läpi ja löytää sen oikean minän kaiken alta. Hän on ensimmäinen, jonka kanssa en joudu vetämään mitään roolia. Ja varmasti ensimmäinen, joka sellaisen läpi näkisikin. Pahan olon myötä olen reilun kymmenen vuoden aikana pikkuhiljaa menettänyt myös fyysisen terveyteni, mutta mieheni tukee ja ymmärtää. Hän on ollut rinnallani niin hyvässä kuin pahassakin. Tutkimuksissa, hoitokokeiluissa ja oireiluissa. 

Ja vasta liian myöhään, viimeisien kuukausien aikana, kyynelten sumentamat silmäni ovat alkaneet nähdä mikä aarre minulla onkaan. Tuntuu, että mitkään sanat eivät yllä kuvaamaan tätä. Kuin asioiden sanoittaminen pienentäisi mitä oikeasti tunnen, loukkaisi totuutta. Tämä on sanoja isompaa, mutta yritän silti. On ollut uskomatonta tajuta, että siinä hän vieläkin on. Ja hymyilee. Ja rakastaa. Tällaista ymmärrystä en ole koskaan saanut osakseni, en tällaista hyväksyntää ja puhdasta rakkautta. 

Enkä sano, että tällaista olisi kenenkään pitänytkään jaksaa, mutta hän on jaksanut. En tiedä miten, mutta kai hänen hyvä sydämensä jaksaa uskoa ja luottaa silloinkin, kun itse en olisi jaksanut elää edes huomiseen. Kuin varkain olen huomannut itsekin rakastuneeni. Olemme olleet koko ajan etäsuhteessa, mutta silti hän on minulle läheisempi kuin yksikään aiempi avopuolisoni. Molemmilla on oma elämänsä, mutta halua ja kykyä tulla myös yhteen. Emme ole toisistamme riippuvaisia, mutta haluamme aidosti jakaa elämäämme. Olemme sitoutuneita toisiimme, mutta en ole koskaan ollut näin vapaa. Niin vapaa, että voin tarjota samaa vapautta hänellekin pelkäämättä. 

Minä olen nyt turvassa. Minä olen rakastettu. Minulla on vankka peruskallio, johon voin kasvattaa juureni. Minulla on rakkaudentäyteinen kupla, jossa kummallakin on tilaa ja lupa olla juuri sellainen kuin on, kipuilla ja iloita, olla rehellinen, haluta ja olla haluamatta. Tässä suhteessa en koe mitään, mitä olen aiemmin kokenut: epävarmuutta, inhoa, pelkoa, alemmuutta, mustasukkaisuutta. Sen sijaan koen hyväksyntää, rakkautta, iloa, turvaa ja rauhaa. Hän on paras ystäväni, rakastajani ja perheeni. Otin elämäni riskin ja se kannatti.

Tämä mies on edelleen täydellinen paperilla, mutta on vuosien varrella osoittanut olevansa sitä myös oikeassa elämässäkin. Tuo paperi kalpenee todellisuudelle. Hän on minun turvani, minun rakkauteni, minun ihmiseni. Ja niin kauan kuin tätä rakkautta riittää, haluan korvata hänelle kaikki nuo alkuvuosien kipuilut, vaikka hän sanookin, ettei mitään korvattavaa ole. Onhan hänkin saanut samalla tavoin läpikäydä omia traumojaan. Mutta mikään ei voi vetää vertoja tälle kiitollisuudelle, jota koen. Hän on tarjonnut minulle tilan, jossa olen saanut kipujani työstää. Työtä on toki edelleen, mutta vihdoin minulla on sanat ja ymmärrys. Haluan osoittaa kiitollisuuteni ja olla hänelle edes puolet siitä mitä hän on ollut minulle. Sekin on jo enemmän, kuin mitä moni saa elämässään kokea. Ja se on hitosti paljon enemmän kuin mihin itse koskaan edes osasin uskoa. 

Nyt olen eheämpi kuin koskaan ja matka on vasta alussa. Nyt vasta voin antautua elämälle ja nauttia siitä mitä se voi parhaimmillaan olla. En ole enää niin kriittinen ulkonäöstäni, en enää pelkää, nautin jo yhä toipuvasta seksuaalisuudestani ja juhlin muidenkin seksuaalisuutta. Olen täynnä rakkautta pienistäkin asioista. Tämä on sitä parantavaa ja eheyttävää rakkautta, johon edes sadut eivät yllä. Tämä on todellista, rujon kaunista, arkista. Parasta. Ja vaikka kaikki päättyisi huomenna, olisin kiitollinen saatuani tällaista kokea.”