”Olemme neuroepätyypillinen pari ja se vaikuttaa suhteeseemme”

”Pyysit kauniita rakkaustarinoita ja päätin kirjoittaa meistä. Tarinamme ei edusta onnellisuuden päätepistettä, ei ole mitään satua, ei ole tilaa, jossa kaikki vain olisi hyvin. Ei ole. Arki on välillä liiankin haastavaa. Perheessä on neuroepätyypillisyyttä, todennäköisesti meissä vanhemmissa myös, mikä varmasti heijastuu joka päiväisessä elämässämme kuormittavuutena ja toisaalta välillä sen huonona sietokykynä myös.

Samalla osa perheenjäsenistä on erityisherkkiä, mikä tuo oman mausteensa niin perhe-elämään kuin parisuhteeseenkin, jossa toinen on erityisherkkä ja toinen ei niinkään. Mutta tällä alustuksella:

Emme ole mikään aivan tyypillinen pariskunta, eikä parisuhteemme tie ole ollut tasainen. Tällä matkalla minä olen oppinut levollisuutta ja puolisoni taas on opetellut käsittelemään tunteitaan. Välillä oli niinkin myrskyisää, että olimme yhdessä vain, koska emme vielä halunneet luovuttaa. Sitten päätimme luovuttaa, myös lasten takia, etteivät he opi epäterveen parisuhteen mallia meiltä. Mutta toki myös itsemme kannalta. Asumusero oli vaikeaa, mutta välttämätöntä. Lopulta molemmat uskoimme jo eroavamme lopullisesti.

Sitten, puolisoni ison menetyksen yhteydessä, löysimmekin takaisin toistemme luo ja rakastuimme jälleen. Rakastuimme, ihastuimme, mutta rakkaus sinällään, sellainena kuin sen ymmärrän, on koko ajan ollut taustalla, se, mikä on parisuhteemme ydin. Se, että rakastuimme uudestaan, ei kuitenkaan ole mikään sadun onnellinen päätepiste, vaan tarina jatkuu.

Suhteessamme seksi ei näyttele keskeisintä osaa. Minä olen meistä selvästi se seksuaalisesti aktiivisempi osapuoli, se, johon suhteen ajoittainen seksittömyys on osunut hyvinkin kipeästi. Niin kipeästi, että lopulta ollaan puhuttu mahdollisuudesta avoimeen suhteeseen. Puoliso on ollut myötämielinen, joten siltä puolen kaikki on hyvin. Emme kuitenkaan ole menneet siihen, vielä ainakaan, sillä ennen kaikkea parisuhteemme perustuu meihin kahteen ja siihen rakkauden matkaan, jota olemme yhdessä tehneet.

Nyt olemme tässä. Olemme vapaita, mutta haluamme olla yhdessä. Tämä ei ole ollut aina mitenkään helppoa, ehkäpä se on nepsypiirteisille tavanomaistakin, tai sitten olemme muuten vain särmikkäitä kumpikin. Mutta särmistämme, väsymyksestämme, rikkinäisyyksistämme ja riidoistammekin huolimatta me haluamme nyt olla tässä, sillä koemme rakkautemme olevan suurempi.

Ja se rakkaus, se näkyy pieninä kosketuksina päivän mittaan, siinä miten teemme toisillemme palveluksia ilahduttaaksemme arjen keskellä, siinä, miten ärtyneeseen otsanrypistykseen sittenkin reagoidaan halaamalla. Kymmenes hääpäivämme lähenee. Suhteemme on kokenut paljon, eikä tie ole aina ollut ollenkaan tasainen, mutta lähes joka yö läpi unen sormemme hamuavat sen toisen sormia ja huulemme toisen huulia. Otsa painuu otsaa vasten, käsi silittää ihoa. Ajattelen: sinä olet siinä ja kaikki on hyvin.”