”Olen tässä, koska haluan ja vapaaehtoisesti, rakkaudesta”

”Henkilökohtaisesti olen tietenkin sitä mieltä, että ihmisillä pitää olla oikeus ja mahdollisuus lähteä huonosta liitosta, varsinkin jos kyseessä on väkivaltaa tai muuta kaltoinkohtelua. Olen myös samaa mieltä kanssasi siitä, että aina ei tarvitse olla edes em. asioista, vaan eron syyksi riittää myös jos suhde on rakkaudeton, on välinpitämättömyyttä, tunnekylmyyttä, puhumattomuuta, alistamista, pettämistä, valehtelemista jne. Ei onnettomassa suhteessa kukaan paremmaksi tule, edes lapset (ja usein nimenomaan he kaikkein vähiten). Kuitenkin uskon, että ihmiset kokevat eroamisen vaikeana, raskaana ja ei-toivottuna asiana, jota lykätään, koska se pelottaa. Pelottaa taloudellisesti, lasten puolesta, pelätään yksinäisyyttä ja kaikkea mahdollista. Yhteiset ystävät ehkä menetetään ja uusia voi olla vaikea löytää. Sitten vain sinnitellään ja ajatellaan ’ettei kai tämä niin kamalaa ole, kun isäntä ei pieksä’ tmv. 

Itse olen nyt 24 vuotta naimisissa eurooppalaisen miehen kanssa. Meillä on kolme lasta . Ensimmäinen lapsi ilmoitti tulostaan, kun olimme seurustelleet n. 5kk. Päätimme mennä naimisiin, se oli enemmänkin miehen tahto, mutta antoi minulle myös jonkunlaisen turvan tulevaisuutta varten, nyt kun lapsikin oli tulossa. Luotin häneen ja siihen että hän huolehtii meistä, mieheni tulee hyvästä perheestä, jossa minutkin otettiin avosylin vastaan. Tietenkin meille molemmille oli myös selvää, että tunteet olivat syvät. Kuitenkin olin hieman epävarma meidän yhteensopivuudesta ja olihan meillä yhteisenä kielenä englanti, joka oli molemmille vieras kieli, joten asioiden sanominen ja ymmärtäminen syvästi tuotti paljon vaikeuksia ja kommunikaatio-väärinkäsitykset olivatkin tavallisia. 

Myöhemmin syntyi siis vielä kaksi lasta ja elämäämme on aina kuvannut tietty kiire ja stressi, hänellä on vaativa työ ja itsekin olen uraani tehnyt sen minkä kodilta ja lapsilta pystynyt. Hän ei voinut osallistua paljon kotitöihin/lasten kasvatukseen työnsä ja ulkomaiden projektien takia. Tiedän, ettei se ole hänelle valinta, vaan hänen työnsä suuren yrityksen johtajana nyt vain on sellaista ja vastuuta on paljon. Kuitenkin minua on aina häirinnyt se, ettei kotitöitä ja lasten kasvatusta ole voitu jakaa tasaisesti, vaan se on ollut minun vastuulla. Olisin halunnut opiskella enemmän ja edetä urallani, mutta se on ollut hyvin vaikeaa tilanteesta johtuen. Kuitenkaan en koe olevani marttyyri tmv. vaan olen todella emansipoitunut ja otan paikkani, aikani ja mahdollisuuteni tehdä asioita itsenäisesti. 

Avioliittomme on aina olllut myös aika myrskyisä, riitoja tulee helposti ja ne eskaloituvat, tulisieluja kun olemme molemmat. Ne menevät ja tulevat usein sykleissä, ja ovat vahvasti sidoksissa kiireeseen ja stressiin. Aallon pohjia mutta myös harjoja. Useimmat ystävämme je tuttumme pitävät meitä lähes täydellisenä parina, vain parhaat ystävämme tietävät, ettei asia ihan niin ole. 

Tietenkin tällä kaikella on ollut seurauksensa meidän liiton onnellisuuteen. Olen edelleen hyvin usein yksin, tunnen itseni yksinäiseksi suhteessamme (vaikka olenkin TODELLA itsenäinen nainen enkä pätkääkään läheisriippuvainen. Harrastan paljon ja olen onnellinen kun saan tehdä ’juttujani’, mutta kaipaan vierelleni ihmistä, jonka kanssa jakaa arjen pieniä iloja. Useimmiten miehelläni ei ole aikaa minulle, ainoastaan lomilla ja joskus viikonloppuina. Kun olemme yhdessä, meillä on useimmiten mukavaa. Riidat saavat minut kyllä hyvin uupuneeksi, ja silloin mietin eroa. Olenkin miettinyt eroa ainakin sata kertaa näiden vuosien aikana. Kuitenkin, meillä on ’ihan hyvä’ liitto ja erittäin hyvää seksiä! Kipinä ja halu pysyvät ihme kyllä voimissaan! Uskon, että jos näin ei olisi, olisimme jo aikaa sitten eronneet. Niin tärkeä asia se on suhteessa, ainakin meille. Tietenkään en myöskään halua rikkoa lasten kotia, vaikka he ovatkin jo aikuisuuden kynnyksellä. Silti ajattelen, että haluan olla jonkun kanssa, jolla on aikaa minulle ja jonka kanssa voin tehdä tavallisia asioita päivittäin. Tai sitten olla yksin, mutta se kieltämättä pelottaa ajatuksena, vaikka varmasti pärjäisinkin. 

Pari vuotta sitten minuun otti yhteyttä vanha lukioaikainen kaveri Suomesta. Tämä mies on naimisissa (toista kertaa) ja heillä on pieni lapsi. Oli mukava viestailla hänen kanssaan ja aika pian viestit muuttuivat seksuaalisiksi. Lähdin leikkiin mukaan ihan täysillä. Juttu karkasi vähän käsistä ja siitä tuli molemmille varmaankin vähän riippuvuutta aiheuttava. Tätä jatkui yli vuoden ja olin ihan jalat irti maasta. Lopulta hän jäi kiinni viesteistä ja niin jäin minäkin. Todellisuudessa emme tavanneet koskaan, mutta jos olisimme tavanneet, olisimme luultavasti päätyneet sänkyyn. Olin ihan valmis ottamaan sen askeleen, vaikka omassa liitossani ei mennytkään sillä hetkellä erityisen huonosti, olin vain ehkä imarreltu huomiosta ja olihan se jännittävää. Kehittelin myös tunteita häntä kohtaan, jotka eivät välttämättä olleet todellisuutta vastaavia, vaan oman mielikuvitukseni tuotteita.

Vuosi sitten päätimme (käryjen jälkeen viestittely jatkui edelleen jonkin aikaa) lopettaa viestailun, lähinnä minun aloitteesta, koska tunsin että se vei liikaa aikaani ja energiaa, en myös kestänyt enää sitä ettei meillä ollut mitään mahdollisuutta tavata oikeasti. Heti sen päätöksen jälkeen aloin katumaan että päästin hänet menemään, nyt hän ei enää vastaa viesteihini. Minulle on edelleen vaikeaa hyväksyä, että juttu on ohi. 

Mieheni siis näki joitain viestejä ja kerroin hänelle ison osan totuudesta. Kerroin, että harrastimme viestiseksiä ja että hän jäi siitä kiinni, että hänen vaimonsa lähetti minulle pari viestiä ja pyysi jättämään hänen miehensä rauhaan jne…Mieheeni sattui todella kovaa, mutta hän antoi anteeksi. En usko, että hän on pettänyt minua koskaan, puhuimme siitä tuolloin pitkään ja hän kertoi joistakin etäihastumisistaan, mutta ei ole koskaan tehnyt mitään minuun verrattavaa. Uskon, että hän todella rakastaa minua aidosti ja syvästi, hän on myös todella kuin avoin kirja ja huono valehtelija, joten tietäisin kyllä. Sen jälkeen hän on vain muutaman kerran maininnut tuosta jutustani, mutta hän ajattelee että pitkän liiton varrella voi sattua tuollaistakin ja se on normaalia. Niin kuin minustakin on. Jos tämä olisi sattunut toisinpäin, olisin varmaankin myös pystynyt jatkamaan ja antamaan anteeksi. 

Halusin vain kertoa tämän, koska uskon että kaikissa liitoissa on omat vaikeuteunsa (niin myös varmaan useimpien ystäviemme, heidän elämäntilanteensa on usein joiltain osin verrattavissa meihin, kiireiset työt jne.) mutta itse olen ainakin tällä hetkellä erittäin tyytyväinen, etten ole eroaikomuksiani vienyt loppuun asti. En ole ainakaan vielä valmis siihen, ehkä sekin päivä tulee tai sitten ei. Mieheni on aktiivisesti etsimässä ostajaa firmalleen, koska haluaa myös enemmän laatua elämäämme ja aikaa tehdä asioita yhdessä. Sitähän minäkin toivon ja ehkä se on vielä mahdollista. Haluan vielä katsoa elämää eteenpäin yhdessä hänen kanssaan. Olen tässä, koska haluan ja vapaaehtoisesti, rakkaudesta. Tiedän myös, että jos en enää halua, voin lähteä. Ja hän myös. Itse asiassa se on helpottava ja vapauttava tunne, koska silloin se on nimenomaan oma valinta.”