Onneksi ”sinnitellen, hampaita yhteen purren” -suhteet alkavat hiljalleen kuolla sukupuuttoon

Eilinen lukijan lähettämä kaunis tarina hänen kauniista suhteestaan poiki kommentteja.

”Tiedän että tämänlaisia suhteita on, tässä taas esimerkki. Olet erityisen onnekas, kaikkea hyvää teille.
Kyyneleet valuvat silmistäni, kun ahdistun omaan tilanteeseeni jossa hellyyttä ei ole. Ei kosketusta, ei rakkautta, ei tunteita enää. Mistä löydän uskallusta lähteä? Onko elämä sitä, että rakkaustarinat ovat vain heille, jotka uskaltavat?”

”Minunkin exäni sanoi, että elän jossain kaunokirjallisuudessa, kun esitin ääneen toiveen, että suhteessa olisi kosketuksia, lämpöä, huomioimista ja intohimoa. Sinä olet äiti nyt, etkä mikään haihattelija. Oli hänen vastauksensa. Hän sai jäädä. Nyt olen äitiroolin lisäksi haluttava ja rakastettu nainen uudelle puolisolleni.”

Näyttelijä Miitta Sorvali sanoo uudessa lehtihaastattelussa, että pitkiä suhteita romantisoidaan aivan liikaa. Ikään kuin pituus kertoisi mitään suhteen onnellisuudesta. Enemmän se liian monessa suhteessa kertoo luovuttamisesta. Ollaan jääty sellaiseen joka ei tyydytä. Sellaisen ihmisen tunnistaa kaukaa. Hän tuoksuu katkeruudelta, ilkeiltä sanoilta ja laatikkoviiniltä. Sieltä suunnalta sinkoilee usein myös lauseet toisten ihmisten liian helpolla eroamista. Se on helppo arvottaa, kun itse ei eroa, vaikka olisi vuosikymmeniä sitten jo pitänyt

Rakkaus on kauneinta, mitä elämä antaa. Mitä tekstin aloittaneen kysymykseen tulee, että onko rakkaustarinan vain niille jotka uskaltavat, niin vastaus on, että on. Jokaisen meistä pitää uskaltaa jättää vanhaa taakse, jotta uutta pääsee syntymään.

Tai sitten valita luovuttaninen, sinnittely ja katkeroituminen. Yksi elämä, oma valinta.