Havaintoja parisuhteesta

Sinä lähdit pois

Teksti: Havaintoja parisuhteesta

Seuraavan tarinan elämästä ja rakkaudesta on kirjoittanut meille Riikka V.

”Se oli se kädenpuristus, joka kertoi minulle, että tämän jälkeen kaikki tähänastinen on mennyttä. Paluuta ei ole. Aavistin sen jo ennen kuin kiipesit huoneeseeni katsomaan, miltä maisema näyttää seitsemän kerrosta omaasi ylempänä.

Emme nukkuneet koko yönä. Aamulla hiivit vähin äänin omaan huoneeseesi. En muista siitä yöstä sanoja, yhtään tiettyä hetkeä. Kosketukset muistan. Ja sen, että silloin jotain minussa heräsi ja jotain sammui. Siitä se alkoi. Ihana piina, joka muutti kaiken.

En tiedä, tunsitko sinä sitä yhteyttä, mutta aina kun törmäsimme toisiimme jossakin, oli se sitten urheilukentän laidalla tai täpötäydessä baarissa, nostimme aina sattumalta katseemme toisen tullessa vastaan. Ohitse saattoi virrata sadoittain ihmisiä huomaamatta, mutta toisemme huomasimme aina.

Siitä ensimmäisestä kädenpuristuksesta saakka pelkkä vilkaisu aiheutti vihlaisun vatsanpohjassa. Ajatus kohtaamisesta jossain alempana. Siitä hetkestä alkoi minun uusi elämäni.

Kun ensimmäisen kerran päädyin luoksesi, petasin kanssasi sänkyysi puhtaat lakanat. Jostain ihmeen syystä se teki yöstä entistä tärkeämmän.

Mieleeni painuivat polttomerkin lailla erään aamun se hetki, kun olin jo lähdössä pois, ja hellästi stringien vyötärönauhasta nykäisten vedit minut takaisin sänkyyn. Ja se tunne, kun painoit minut itseäsi vasten kuin varkain tanssilattialla. Tai kun revit aamutakkini auki jo rappukäytävässä, kun olin taas kerran keskellä yötä sortunut viestiisi ja päästänyt sinut sisään.

Muistan myös ne kirvelevät pettymyksen kyyneleet, kun ilmoitit tulevasi ja odotin sinua hereillä aamun pikkutunneilla, etkä koskaan ilmestynytkään. Olit ilmeisesti löytänyt parempaa seuraa. Muistan ne nöyryytyksen hetket, kun kohtelit minua kuin ilmaa baarissa kohdatessamme. Muistan luomien alla polttelevat kyyneleet, kun et vastannutkaan viesteihini. Muistan ne kerrat kun vannoin itselleni, että en ikinä enää lähetä yhtään viestiä. Ja ne kerrat, kun poistin sinut puhelinluettelostani lisätäkseni sinut kohta takaisin.

Ja muistan sen huimaavan tunteen, kun puhelimeni kilahti sillä tietyllä soittoäänellä, joka oli vain sinulla jostain ihmeen syystä, sillä minä en sitä ollut kohdallesi asentanut.

Siedin elämääni jonkun illuusion voimasta niin kauan kunnes jäin kiinni sinusta – niin monella eri tapaa. Illuusion, joka piti minut kiinni suhteessa, josta olisi pitänyt lähteä pois jo kauan sitten. Ja sen illuusion, joka uskoi meihin, sinuun ja minuun.

Kun jäin kokonaan yksin, etsin sinua tai kaltaistasi vastaantulijoista, vieraiden miesten suudelmista, kosketuksista ja sängyistä. Ja edelleen löydän sinut tuntemattoman ihmisen hymystä, hymykuopista, eleistä. Perhoset lennähtävät ilmaan vatsassani pelkästä ajatuksesta, vaikka toivo on jo aikaa sitten hiipunut. Usko jalat alta vievään rakastumiseen tai siitä seuraavan suhteen onnistumiseen on mennyt ja tilalle on tullut halu uskoa johonkin järkevään. Tasapainoiseen. Ihmiseen, joka todella haluaa minut. Juuri sellaisena kuin olen.

Tuskin koskaan edes luulin, toivoin kyllä, että meistä oikeasti tulisi mitään.

Olen kävellyt vuoksesi satoja ellen tuhansia kilometrejä, kuunnellut kappale tolkulla sinut mieleen tuovia biisejä. Itkenyt, toivonut, pettynyt ja unelmoinut.

Jäit iäksi ihoni alle kuin kutina, jota ei voi raapia. Kuumina muistoina ja myös hieman surullisena vireenä vereeni virtaamaan.

Tunnen vieläkin sen katseen, kun viimeisen kerran näimme ja sen viimeisen käden kosketuksen, kun baarin tungos ajoi meidät erillemme.

Tai sinä lähdit. En tiedä.

Koska sinusta en tiedä, en ole koskaan tiennyt.”

Lue myös

X