”Tuntuuko jollain pienellä ihmisellä sydämessä yhtä pahalta.”

”Mun isäni kuoli, kun olin seitsemän. Kaikki ne isänpäiväkortit ja muut mitä piti koulussa askarrella, pahotti mun mielen vielä ala-asteen lopussakin. En koskaan kertonut kenellekään, ettei mulla ollut isää kotona, koska en vaan pystynyt. Opettajat kyllä tiesi, mut kaverit ei ennen kun vasta kuudennella kerroin totuuden parhaimmille ystäville.

Olisin arvostanut sitä, ettei olis tarvinnut olla paikalla niinä päivinä, kun piti pidätellä itkua. Olis vaikka ilmotettu etukäteen minä päivänä niitä väsätään. Lapsi suree omalla tavallaan ja pitäis saada mahdollisuus välttää tollaset halutessaan.

Yleensä tein sit pappalle kortin, mut oli se kamalaa kun kyseltiin miksi en tee isälle. Ja kunnen ole mikään puhuja ikinä ollut, niin en ole halunnut puhua/näyttää pahaa oloani kenellekään. Tuskin sukulaisistakaan kukaan tietää, miten kauan mulla kesti oikeasti toipua edes jollain tasolla.

Nyt kun omat lapset on pieniä, niin tulee kaikki uudelleen mieleen, kun päiväkodissa askartelevat korttejaan ja mietin vaan, että tuntuuko jollain pienellä ihmisellä sydämessä yhtä pahalta.”