Irja Askola uskoo, että hyvän tekeminen kannattaa aina: ”Usein riittää, että on läsnä ja kuuntelee”

Piispa emerita Irja Askola, 64, jäi eläkkeelle uteliain ja haikein mielin. Yksinäinen koulutyttö kohtasi aikanaan kirkossa hyvyyttä, jonka hän pitkällä urallaan halusi maksaa takaisin.

Kylmä tuuli tuivertaa Helsingin Etelärantaa, mutta viiman keskeltä keltaisessa sadetakissaan Kauppahallin kahvilaan tupsahtanut Irja Askola hymyilee lämpimästi. Hän on juuri sellainen kuin kirkonihmisen kuuluu ollakin: ystävällinen ja erittäin läsnä. Ei ihme, että hänet usein pysäytetään kadulla ja että hän saa jatkuvasti yhteydenottoja tavallisilta ihmisiltä.

– Olen saanut kuulla tarinoita elämän tuskasta ja lukea haparoivalla käsialalla kirjoitettuja kirjeitä. Joskus viesti alkaa, että en ole voinut kertoa tätä omalle kirkkoherralleni. On paljon tarinoita, joita kenelläkään ei ole ollut aikaa kuunnella, saati antaa tukea ja ymmärrystä, hän sanoo.

– Nykyihminen ei vaikeroi papille syntejään, vaan kysymys on useimmiten elämän paineista: riitänkö minä, kelpaanko minä.

Asemassaan Irja Askola on kannattanut homoparien vihkimistä sekä avoimempaa maahanmuuttopolitiikkaa, ja tästä syystä hän on joutunut myös vihapuheen kohteeksi.

– Haluan olla johdonmukainen. Kirkon pitää olla suvaitsevainen ja tasa-arvoinen eikä piispa saa olla este hyville muutoksille. Suoranaisesti henkeni puolesta en ole pelännyt, mutta osa postista on tosi ikävää. Yritän ajatella niin, että vihaajalla on vaikeaa, hänkin tarvitsee apua, Irja sanoo.

Silti juuri ihmisten tapaaminen ja keskusteleminen on ollut piispan työn paras puoli.

– Toivottavasti olen osaltani pystynyt vaikuttamaan asioiden kehittymiseen hyvään suuntaan, hän sanoo.

”Minulla on ollut epäilyksen vaiheita uskossani”

Olen saanut kirkolta niin paljon, ja nyt olen voinut maksaa velkaani takaisin, sanoo Irja Askola.

Hän oli kahdeksanvuotias, kun isä kuoli sydänkohtaukseen 52-vuotiaana, ja sen jälkeen äiti joutui tekemään paljon töitä elättääkseen Irjan ja tämän pikkusiskon.

– Menetin isän kuolemalle ja äidin työlle. Yksinäisenä koulutyttönä poikkesin seurakunnan tiloihin, ja kohtasin siellä ystävällisiä aikuisia, joilla oli aikaa minulle. Ajattelin, että jos kirkossa on näin ystävällisiä ihmisiä, niin Jumalankin täytyy olla ystävällinen, hän muistelee.

Oli luontevaa, että Irja halusi aikuisena lukea teologiaa ja olla puolestaan ystävällinen toisille. Hänen haaveensa oli, että kirkko olisi seurakuntalaisten olohuone, ovet aina auki.

Hän valmistui maisteriksi vuonna 1975 ja joutui myös tarkistamaan ajatuksiaan kirkon ystävällisyydestä ja varsinkin tasa-arvosta ja oikeudenmukaisuudesta.

– Minulla on ollut epäilyksen vaiheita uskossani, mutta ajattelen, että asioita voi muuttaa ja niihin voi vaikuttaa. On itsestä kiinni, valitseeko katkeroitumisen vai haluaako jatkaa eteenpäin. Haluaako valittaa vai välittää.

Irja Askola vihittiin papiksi vuonna 1988, jolloin Suomessa vihittiin ensimmäiset naispapit. Ja kun hänestä tuli Helsingin hiippakunnan piispa 2010, hän oli virassa ensimmäinen nainen.

”Perheettömyys ei ollut tietoinen valinta”

Onko kirkko vienyt papin ajan niin tarkkaan, että hän ei koskaan ennättänyt saada itselleen perhettä eikä lapsia? Vai onko pappisnainen liian pelottava kumppani miehelle?

– Ei tämä ole ollut mitenkään tietoinen valinta, elämä on vain mennyt näin. Enkä tiedä onko tämä hyvä vai paha – kun ei ole kokemusta muusta.

Entä kuka kuuntelee ja lohduttaa piispaa? Kehen hän on perheettömänä voinut tukeutua?

– En ole koskaan ollut yksinäinen. Minulla on läheisiä ihmisiä, jotka tuntevat minut ilman papin ja piispan raameja, ja heihin voin aina tukeutua. Harrastan lukemista ja muutakin kulttuuria ja olen myös ystävystynyt monien taiteilijoiden kanssa. Se on suuri rikkaus ja siunaus.

Ja tietysti on yksi, joka ei koskaan petä: rukous on tärkein vitamiini, ystävällinen Jumala kuuntelee aina.

– Minulla on pieni kotialttari, joka on erittäin ekumeeninen ikoneineen, kynttilöineen ja risteineen, siellä voin hiljentyä. Myös hengelliset laulut ja virret lohduttavat minua.

Ystävällisyys ja nöyryys ovat emerita piispan mielestä ihmisen tärkeimmät hyveet. Eikä hän tarkoita nöyryydellä nöyristelyä.

– Olen oppinut, että ketään ei kannata kadehtia, jokaisen elämässä on valonsa ja varjonsa. Hyvän tekeminen sen sijaan kannattaa aina. Usein riittää jo se, että on läsnä ja kuuntelee.