Julkkikset

Kaj Kunnas aivoinfarktin ja vaimon rintasyövän jälkeen: ”Tajusimme, ettei eläkepäiviä välttämättä edes tule”

Urheiluselostaja Kaj Kunnas on parantumaton optimisti. Oma ja vaimon vakava sairastuminen eivät asennetta muuttaneet, päinvastoin. Toivuttuaan pariskunta päätti, että sitku-elämä loppuu nyt.

Teksti:
Miia Siistonen
Kuvat:
Riitta Sourander

Urheiluselostaja Kaj Kunnas on parantumaton optimisti. Oma ja vaimon vakava sairastuminen eivät asennetta muuttaneet, päinvastoin. Toivuttuaan pariskunta päätti, että sitku-elämä loppuu nyt.

Rantakahvilan pöydällä Kaj Kunnaksen, 55, edessä on puolityhjä lasi kokista. Anteeksi, tietenkin puolitäysi. Vuonna 2016 Vuoden positiivisimmaksi suomalaiseksi valitun urheilutoimittajan elämänasenteeseen kuuluu, että lasi on aina vähintään puolitäysi.

– Olen syntynyt onnellisten tähtien alla, hän huokaisee.

Näin sanoo mies, joka vajaat kolme vuotta sitten sai aivoinfarktin. Ja jonka puoliso Marianne sairastui puoli vuotta myöhemmin rintasyöpään.

Edelleenkö hän tosiaan tuntee olevansa poikkeuksellisen onnekas?

– Varsinkin nyt! Ennen infarktia kuvittelin olevani kuolematon. Vaimon kanssa suunnittelimme, mitä kaikkea teemme sitten, kun olemme eläkkeellä. Sairauksien kautta tajusimme, ettei eläkepäiviä välttämättä edes tule. Pitää elää nyt.

”Olin unelmaduunissani”

Tammikuinen aamu Kunnasten talviasunnossa Espanjan Almuñécarissa on käynnistynyt siten kuin ne täällä usein käynnistyvät. Mukavan verkkaisesti. Heti herättyään Kaj tarkisti teksti-tv:stä edellisyön urheilutulokset, sen jälkeen hän viihtyi aamiaispöydässä hyvän tovin selaamalla tabletiltaan Hesarin, Hufvudstadsbladetin, Ilta-Sanomien, Ylen ja MTV:n uutiset.

– Ei seepra pääse raidoistaan. Olen melkoinen uutisfriikki edelleen.

Kunnakset viettävät täällä nyt toista talvea, kotiin Karjaalle he palaavat toukokuun alussa. Pelkkää lomaa oleilu Espanjassa ei ole. Kaj tekee toimittajakeikkoja Suomeen, Marianne ohjaa joogaretriittejä. Yhdessä he järjestävät suomalaisille turistiryhmille ohjelmaa: vievät vaelluksille, viininmaistajaisiin, flamenco-esityksiin ja fudismatseihin.

Kaj Kunnas
– Tarvitsimme rajun pysäytyksen, ennen kuin vaimon kanssa ymmärsimme hidastaa tahtia, Kaj Kunnas sanoo.

Vaikka allakka edelleen täyttyy merkinnöistä, ero entiseen elämään on suuri. Nyt he saavat itse päättää aikatauluistaan. Marianne työskenteli viime vuodet koulutussuunnittelijana ja asui viikot Vaasassa. Kaj ehti viettää Yleisradion urheilutoimituksessa 27 vuotta.

Molemmat irtisanoutuivat toissa vuonna.

– Olin unelmaduunissani, se ei edes tuntunut työltä. Sain tavallaan palkkaa harrastuksestani. Siksi tuntui melkein pyhäinhäväistykseltä lähteä vapaaehtoisesti.

Päätös ei ollut helppo, mutta se oli väistämätön. Kaj’n sairauskohtaus diagnosoitiin ”määrittelemättömäksi aivoinfarktiksi”. Mies oli terve, sporttinen ja normaalipainoinen. Hän epäileekin, että työllä oli osuutensa infarktin syntymiseen.

Pikkupojasta asti Kaj oli kiihkeästi halunnut olla urheilutoimittaja ja selostaja. Innoissaan hän ei osannut hiljentää ajoissa.

Urheiluselostaminen vei voiton opettamisesta

Ensimmäinen idoli oli Pelé. Koulupoikana Kaj’n tavoite oli tulla Pelén veroiseksi, maailman parhaaksi jalkapalloilijaksi. Unelma kuihtui nopeasti, kun omassa joukkueessakin oli häntä kovempia pelaajia. Se ei estänyt nauttimasta urheilusta.

Kotipihassa Karkkilassa Kaj asetti fillarin lappeelleen veräjänvartijaksi isän rakentamaan maalikehikkoon ja kävi tiukkoja Suomi–Ruotsi-otteluita. Kiirettä piti, sillä hän edusti molempia joukkueita. Syötöt tehtiin seinän kautta, kolmannesta piti yrittää maalia. Tuloksista hän piti tarkkaa kirjaa.

Vuoden 1976 Montrealin olympiakisat 13-vuotias Kaj selosti alusta loppuun. Olohuoneesta. Hän väänsi telkkarista äänen pois ja eläytyi Karppisen soutuihin, Virénin juoksuihin ja Ukkolan paineihin. Lähetykset tulivat yöaikaan, ja vanhemmat kävivät välillä ovensuussa pyörittelemässä silmiään. Heitä urheilu ei voinut vähempää kiinnostaa.

Kaj Kunnas
Kaj Kunnas ja Marianne tekevät Almuñécarissa pitkiä kävelylenkkejä rannalla ja vuoristossa. – Kotona ehtii harvoin viettää pari tuntia päivässä ulkona.

Ylioppilaskirjoitusten jälkeen Kaj päätyi Åbo Akademiin lukemaan kieliä tarkoituksenaan ryhtyä opettajaksi.

– Se olisi ollut ihan hyvä vaihtoehto. Mutta opettaminen ei ollut minulle samanlainen intohimo kuin urheiluselostaminen.

Kun gradu oli valmis ja auskultointi tehty, Hufvudstadsbladetista osui silmiin ilmoitus, jossa Yle haki freelance-urheilutoimittajaa. Vaimo Marianne yllytti hakemaan: ”Tuostahan sinä olet aina unelmoinut!” Koetilaisuudessa Kaj selosti uintia, jääkiekkoa ja nousevan kyvyn, mäkihyppääjä Toni Niemisen, koehypyn Lahden MM-kisoissa. Hän sai sopimuksen.

Ensimmäisen kerran Kaj Kunnas esiintyi valtakunnan eetterissä 3.12.1989. Selostus voimistelukisoista kesti 3 minuuttia 20 sekuntia.

– Se oli ihan kamalaa kuultavaa. Kuinka kukaan voikaan puhua niin hitaasti ja innottomasti! Aloin epäillä, olenko sittenkään riittävän hyvä.

Kaj Kunnas vietti yksinäisen lapsuuden

Siipimutteri. Kaj Kunnaksen lempinimi Twitterissä osoittaa vahvaa itseironian tajua. Dumboksi nimittelyyn hän sai tottua jo varhain, ja koulunpihalla keksittiin muitakin synonyymeja hörökorville.

Lapsuutta leimasi ajoittainen yksinäisyys. Kaj oli iäkkäiden vanhempien ainokainen: rakennusmestarina työskennellyt isä oli pojan syntyessä 51 ja äiti kymmenen vuotta nuorempi. Eläinlääkäriäiti oli uranainen, kotona häntä ei juuri näkynyt.

Kymmenvuotiaana Kaj muutti Karkkilasta Karjaalle tätinsä hoiviin käymään ruotsinkielistä yhteiskoulua. Suomenkielinen isä ja suomenruotsalainen äiti halusivat pojastaan kaksikielisen. Uudessa koulussa Dumbo joutui taas silmätikuksi.

– Onneksi pääsin pätemään urheilusuorituksilla. Sitä kautta sain korvista riippumatonta arvostusta, hän sanoo vinosti hymyillen.

Urheilupiireistä löytyi uusia ystäviä. Yksinäisyyttä lievittivät myös viikoittaiset sambacanasta-illat tyttöporukassa. Joka torstai Kaj löi korttia Ullan, Ingeborgin, Ringan ja Elsan kanssa.

Heidän seurassaan Kaj oppi, että erilaisuus on rikkaus. Ingeborg ei niin piitannut voittamisesta vaan keskittyi vaihtamaan kuulumisia. Kilpailuhenkinen Elsa saattoi hävittyään jopa suutahtaa. Ringa ja Ulla suhtautuivat seurueen ainoaan mieheen lempeän äidillisesti. Mainittakoon, että Ulla oli Kaj’n kahdeksankymppinen täti ja muut hänen samanikäisiä ystävättäriään.

– Isä totesikin kerran, että kyllä sinun, poika, pitäisi hankkia vähän nuorempia tyttöystäviä.

Se aika koitti vasta opiskeluvuosina Turussa.

Olen vasta jälkikäteen ymmärtänyt vaimoni työn arvon

Kaj Kunnas ehti tuijotella sievää vaaleaa passarityttöä hyvän tovin. Nuoret pelasivat samassa yliopiston lentopallojoukkueessa, mutta viehättävä pelitoveri ei tuntunut edes huomaavan häntä. Tilanne muuttui, kun Kaj kaatoi pullollisen samppanjaa arvostetun professorin päähän. Kyse oli toki vain viattomasta syntymäpäiväjekusta.

– Luulen, että vasta silloin Marianne huomasi minut.

Sen jälkeen asiat etenivät vauhdilla. Kesähäitä vietettiin 6.6.1987, yhdeksän kuukautta ja viisi päivää myöhemmin syntyi esikoinen, Emmi. 25-vuotias isä oli mukana synnytyksessä.

– Kun aamuyöllä ajelin sairaalasta kotiin, muistan ajatelleeni, että nyt olen isä loppuelämäni. En kantanut huolta siitä, olenko kypsä vanhemmuuteen. Kypsyys ei ole koskaan ollut parhaita puoliani. Sillä hetkellä tunsin ainoastaan puhdasta riemua.

Tuore isä vietti paljon aikaa vauvan kanssa. Toisenkin tyttären, Sannin, synnytykseen vuonna 1991 Kaj ehti paikalle, mutta muuten häntä ei kotona juuri näkynyt. Ura urheilutoimittajana oli kääntynyt nousukiitoon.

Kaj on laskeskellut, että siihen mennessä kun tyttäret saavuttivat täysi-ikäisyyden, hän oli ollut pois kotoa yhteensä kuutisen vuotta. Olympiakisoissa 13 ja jääkiekon MM-kisoissa 20 kertaa, lisäksi lukuisissa kansainvälisissä uinti- ja yleisurheilukilpailuissa ympäri maailman. Oli vuosia, jolloin Kaj oli töissä 35:na viikonloppuna, usein myös juhlapyhinä. Esimerkiksi lätkän MM-kisat osuivat aina äitienpäivän aikaan, jolloin hän ei todellakaan ollut kantamassa aamiaistarjotinta vaimolleen.

Huusholli jäi Mariannen vastuulle. Tämä kolasi lumet, laittoi ruoat, hoiti lasten ripulit ja nuhakuumeet. Perheen rutiinit menivätkin aina hetkeksi sekaisin, kun isä palasi kotiin jopa viikkokausia kestäneiltä työreissuiltaan.

– Marianne oli perheen tuki ja turva. Minä olin eräänlainen show-mies, peuhasin krokotiilina tyttöjen kanssa lattialla. Olen vasta jälkikäteen ymmärtänyt vaimoni työn arvon.

Tekisikö Kaj jotakin nyt toisin?

– Tuskin. Sain elää unelmaani. Siksi muistutan itseäni jatkuvasti, ettei minulla ole mitään syytä valittaa. Jos sataa, juna on myöhässä tai kännykästä loppuu akku – ei haittaa. Elämä on antanut minulle jo niin paljon.

Kaj Kunnas
Vuokra-asunto meren rannalla Almuñécarissa oli alun perin Kaj’n appivanhempien käytössä. – He avasivat meidän silmämme tämän paikan kauneudelle.

”Pelkäsin, etten enää koskaan saa sanoa vaimolleni, kuinka paljon häntä rakastan”

Äkkipysäys tuli toukokuisena aamuna. Tarkalleen ottaen 24.5. 2016 kello 7.40. Kaj oli sutimassa deodoranttia kainaloon, kun käsi valahti veltoksi. Sitten katosi puhekyky. Kaj ryntäsi naapuriin, josta soitettiin apua. Ambulanssissa matkalla Karjaalta Helsinkiin Kaj sai kuulla, että kyseessä on todennäköisesti aivoinfarkti. Tunnin ja 20 minuutin kuluttua hätäsoitosta hän makasi jo liuotushoidossa.

– Ihmettelin, voinko olla hengenvaarassa, kun minulla oli niin hyvä olo. Ympärilläni pyöri ihmisiä kuin formulavarikolla, ja tunsin olevani turvallisissa käsissä.

Kaj ei aivan ymmärtänyt omaa tilaansa. Heti, kun puhekyky iltapäivällä osittain palasi, hän pirautti pomolleen ja möngersi olevansa yhä valmis lähtemään elokuussa Rion olympiakisoihin. Kuolemaa hän ei osannut pelätä. Jos lähtö kuitenkin tulisi, vain yksi asia huoletti:

– Pelkäsin, etten enää koskaan saa sanoa vaimolleni, kuinka paljon häntä rakastan.

Marianne oli tuolloin työmatkalla Lontoossa. Hän ehti sairaalaan vasta seuraavan päivän iltana. Edelleen letkuihin kytketty potilas oli juuri kammennut itsensä ylös sängystä ja otti ensimmäisiä askeleitaan, kun vaimo astui huoneeseen. Kaj sai sanotuksi sen, mitä oli ajatellut. Marianne ei vastannut, halasi vain pitkään.

– Silloin tuli suuri helpotus. Ajattelin, että tapahtuipa mitä tahansa, minä olen valmis.

Kaj toipui nopeasti. Rion kisat hän joutui kuitenkin katselemaan kotisohvalta. Yllättäen kaikki selostukset ja haastattelut saatiin tehdyksi, vaikkei Kaj Kunnas ollut paikalla. Muutkin osasivat.

Joulukuussa, jolloin Kaj oli jo osaksi palannut työelämään, tuli uusi isku.

Olen alkanut ajatella fatalistisesti

Kolkko viesti ilmestyi kännykän näyttöön Kaj’n ollessa matkalla työpaikan joulujuhlaan: ”Se on rintasyöpä”. Vielä edellisiltana puhelimessa Marianne oli ollut toiveikas. Hän oli aiemmin käynyt näyttämässä lääkärille rinnasta löytämäänsä pattia ja arveli sen olevan vaaraton. Koepala oli nyt osoittanut arvion vääräksi.

– Ensimmäinen ajatukseni oli: kuoleeko Marianne? Menetänkö minä hänet? Samalla muistutin itseäni siitä, että jos niin kävisi, olimme sentään saaneet olla naimisissa melkein kolmekymmentä vuotta. Se on valtavan iso lahja.

Seuraavina viikkoina aika mateli. Joulupöydässä tunnelma oli vaisu. Koko perhettä kalvoi huoli ja epävarmuus.

Vuoden alussa Marianne leikattiin ja toivo virisi. Helmikuussa tuli takapakkia. Potilaalle nousi kova kuume ja hän joutui eristyksiin. Samaan aikaan Kaj veti televisiossa Urheiluviikonloppua ja poti huonoa omaatuntoa. Sekin suretti, että edellisenä kesänä Marianne oli jättänyt menemättä rintasyöpäseulontoihin infarktin aiheuttaman härdellin takia. Ehtiihän tuota myöhemminkin, vaimo oli tuuminut. Lääkäri lohdutti, että hyvä näin. Infarkti ja rintasyöpä samaan aikaan samassa perheessä olisi ollut ehkä liian iso pala.

– Olen alkanut ajatella fatalistisesti. Elämää ei voi ohjailla: Joku jää auton alle, joku ei. Joku paranee vakavasta sairaudesta, joku ei. Ei ole omista ansioista kiinni, kuinka käy.

Kaj Kunnas
Espanjassa Kaj Kunnas nukkuu pari tuntia enemmän kuin Suomessa ja viettää vähemmän aikaa auton ratissa. Pikkukaupungissa kaikkialle pääsee kävellen.

Elämä numero kaksi

Juuri nyt kaikki on hyvin. Marianne selvisi ensimmäisestä vuosikontrollistaan, Kaj sai lopputarkastuksesta terveen paperit. Jalka nousee ja puhe kulkee. Selostuskoppiin hän ei kuitenkaan ole palannut. Aivot nimittäin välillä temppuilevat. Suusta saattaa pulpahtaa ”sininen”, kun pitäisi sanoa punainen, vasen voi vaihtua oikeaksi.

– Olisi noloa selostaa, että Suomi hyökkää, kun kiekko on oikeasti Ruotsilla.

Mutta ne ovat pieniä murheita.

Kaj Kunnas sanoo elävänsä nyt elämää numero kaksi. Toisen syntymäpäivän hän sai silloin toukokuussa vajaat kolme vuotta sitten. Vaimokin tuntuu kuin uudelta. Sytostaattikuurin jälkeen vaalean Mariannen tukka nimittäin kasvoi takaisin tummana.

– Minusta hän on jopa kauniimpi kuin nuorena. On upeaa, että voimme viettää nyt enemmän arkea yhdessä.

Juhlan aika koittaa aina, kun ulkomailla asuvat tyttäret tulevat tervehtimään vanhempiaan. Silloin pelataan sambacanastaa. Kaj opetti pelin tyttärilleen vuonna 2000, ja tulokset on tilastoitu siitä asti. Takana on 153 ottelua, joista kärkipelaaja on vienyt nimiinsä 85. Ja voittaja on – tadadadaa – Kaj!

X