Psykoterapeutti Maaret Kallio: ”Minun pitää pitää sydän lämpimänä, mutta pää kylmänä”

Psykoterapeutti Maaret Kallio auttaa työkseen toisia, mutta hänelläkin on hetkiä, jolloin hän on tarvitseva ja avuton. Suomalaiset voisivat Maaretin mielestä antaa ja pyytää enemmän apua – mutta auttamisen ammattilaisena hän tietää, miten tärkeää on laittaa happinaamari ensin itselle.

Työhuoneen uudenkarhea lukko temppuilee eikä Maaret Kallio meinaa saada ovea auki. Muutaman yrityksen jälkeen avain loksahtaa kuitenkin oikeaan asentoon ja ovi aukeaa.

Kolmen terapeutin ja ystävyksen yhteisen vastaanoton eteisessä on sisustussuunnittelijan ja tuoreen remontin jäljiltä murrettuja, harmonisia sävyjä ja pyöreitä muotoja.

– Vaihtuvien vuokratilojen jälkeen oli ihanaa saada oma, pysyvä työtila, Maaret kertoo.

Työhuoneet on jokainen remontoinut ja sisustanut mieleisekseen. Maaretin työhuoneessa on kauniita, vanhoja kalusteita, lämpimiä valoja ja kukkia. Kalusteet ovat melkein kaikki hänen itse tuunaamiaan, kirpputoreilta ja huutokaupoista pikkurahalla löytyneitä.

– Tämä vanha viljapenkki oli todellinen löytö, Maaret osoittaa kapeaa, pientä penkkiä, jota pehmustaa pörhöinen lampaantalja.

– Se oli varmaan ollut jossain navetassa, koska se oli ihan lannan peittämä ja haisi pahalta. Juuriharjan kanssa sitä pesin ja kesällä hioin sen pihalla tällaiseksi, Maaret kertoo ja istuutuu ikkunan ääreen nojatuoliin. Senkin hän on itse päällystänyt.

– Tykkään tehdä käsilläni, koska siinä näkee konkreettisesti, kuinka homma alkaa ja loppuu ja tulee pian valmiiksi. Saan kokeilla, toimiiko jokin, ottaa vähän riskiäkin. Jos menee pieleen, voin yrittää seuraavaksi jotain muuta. Se on hyvää vastapainoa psykoterapeutin työlleni, jossa muutokset tapahtuvat hitaasti.

”Nykyisin osaan paremmin pyytää apua”

Maaretin työ on pelkistetysti ihmisten auttamista, ja tänään onkin tarkoitus puhua juuri siitä – avun antamisesta, pyytämisestä, saamisesta ja vastaanottamisesta. Miksi joidenkin on sitä vaikea pyytää, miksi avun tarjoaminenkaan ei aina tunnu luontevalta tai sitä arastellaan?

Auttaminen on Maaretin mukaan läheisesti sidoksissa omillaan pärjäämiseen, missä me suomalaiset olemme liiankin hyviä. Kun ihmisellä on vaikeuksia, kysymme helposti että pärjäätkö, pärjääthän, tai kannustamme että kyllä sinä pärjäät. Heikoilla olevan kuuluu puolestaan vakuuttaa, että kyllä minä pärjään!

– Yksin pärjäämisessä ei sinällään ole mitään pahaa. Aikuiselle ihmiselle ja hänen itsetunnolleen on tärkeää pystyä toimimaan itsenäisesti ja luottaa siihen, että kykenee ja selviää.

Tasapainoinen ihminen pystyy kuitenkin luottamaan myös siihen, että tarpeen tullen hän voi tukeutua toisten apuun. Tätä avun ja omillaan selviämisen tasapainoa ihminen opettelee koko elämänsä.

– Itselläni on ehdottomasti enemmän taipumusta liikaan pärjäämiseen kuin liian vähään. Olen opetellut sitä, etten aina selviä vain itsekseni. Nykyisin osaan paremmin pyytää apua – olisi tosi huolestuttavaa, jos en sitä tässä terapeutin ammatissani osaisi.

Omin voimin kaikesta selviämisen ihanne on Maaretin mukaan onneksi jo vähän murtumassa.

– Meillä on Suomessa tässä pitkät perinteet, ja lapset oppivat vanhemmiltaan. Välillä onkin hyvä miettiä sitä, mitä itse vie eteenpäin. Kuinka ankara olen suhteessa toisiin? Kuinka suhtaudun toisten avuttomuuteen tai heikkouteen tai kyvyttömyyteen, mikä siinä ärsyttää? Sitä kautta voi päästä käsiksi myös siihen, kuinka suhtautuu omaan heikkouteensa ja kuinka ylipäätään näkee itsensä.

Oman avuttomuuden hyväksyminen helpottaa sekä omaa että läheisten elämää.

– Jos elämä on pelkkää pärjäämistä, onhan se aika kolkkoa ja kovaa. On normaalia, ettei ihminen pärjää yksin – ei kukaan meistä pärjää, eikä kenenkään tulekaan pärjätä.

Ihmistä rauhoittaa parhaiten toinen ihminen

Jos ihminen on vahva, aikaansaava ja energinen, muiden voi olla vaikea tajuta, ettei kukaan voi olla sitä koko ajan. Maaretkin on huomannut monen ajattelevan, ettei hän itse mitään apua tarvitse – hänellähän on kaikki tiedot ja taidot auttaa itse itseään.

– Mutta ihminenhän minäkin olen, minulla on omat suruni ja vaikeuteni ja historiani ja ongelmani. Minulla on hirveä liuta erilaisia keinoja säädellä ahdistusta tai tunteita, mutta kun olen ahdistunut tai loukattu, parhaiten minuakin auttaa ja lohduttaa, kun saan jakaa sen toisen ihmisen kanssa. Ihmistä rauhoittaa aina parhaiten toinen ihminen.

Maaret Kallio on toimelias, reipas, ja kunnianhimoinen nainen, kuten useat suomalaiset naiset ovat.

– Sellaisillakin naisilla on hauras, tarvitseva, kykenemätön, tunteva puoli. Joudun välillä taistelemaan minuun liitettyjä mielikuvia vastaan sanomalla napakasti että ei, nyt en jumaliste pärjää, en kestä enkä jaksa.

Jos ihmistä aina hoetaan reippaaksi, osa hänestä jää näkymättömiin. Toisaalta jo ajatus siitä, että voi pyytää tarvittaessa apua muilta, vahvistaa omia kykyjä toimia.

”Meidän pitäisi puuttua toistemme elämään nykyistä rohkeammin”

Vaikka ihminen on luonnostaan hyväntahtoinen ja myötätuntoinen, ei avun tarjoaminen aina ole helppoa ja luontevaa. Mutta juuri sitä se Maaretin ihannemaailmassa olisi – eräänlainen elämäntapa, avoimin silmin ja sydämin kulkemista.

– Toivoisin, että auttaminen ei olisi niin suurta vaan arkisempaa toisiamme varten olemista ja tekemistä, Maaret sanoo.

Sitä, että pitää ovea auki kauppakasseja raahaavalle, kannustaa kollegaa joka jännittää julkista esiintymistä, vie sairaalle ystävälle syötävää tai kysyy kuulumisia ihmiseltä, joka tuntuu vajoavan.

– Hyvän tekeminen läheisille, mutta myös ventovieraille tekee niin hyvää auttajallekin, että sitä voisi miltei sanoa auttajaa auttavaksi teoksi. Eli olisi tärkeää nostaa katse omasta navasta toisiin myös silloin, kun etsii omaa onnellisuuttaan ja hyvinvointiaan.

Maaret kannustaa rohkeuteen myös vaikeammissa tilanteissa – sen uhallakin, että avuntarjoaja voi saada näpeilleen.

– Me suomalaiset kunnioitamme liikaa toistemme yksityisyyttä silloin, kun näemme, että jotain on pielessä. Meidän pitäisi puuttua toistemme elämään nykyistä rohkeammin – ei pakottaen vaan sinnikkäästi apua tarjoten.

Maaret kertoo esimerkin.

– Eräällä ystävälläni oli hankala elämäntilanne ja kysyin, kuinka voin auttaa. Hän vastasi, että juuri nyt hän ei tiedä, mutta kysy jatkossakin, hän kertoo kun tietää.

Usein toimimme toisin: annamme toisen olla rauhassa sen jälkeen, kun olemme kerran tarjonneet apuamme tai sanoneet, että voit soittaa koska tahansa. Mutta vaikeuksissa ei tarvita niinkään tilaa vaan toisen läsnäoloa.

– Kun ihminen riittävästi putoaa, hän ei välttämättä kehtaa tai pysty pyytämään apua. Pelkkä selviäminen voi viedä voimat. Silloin avun pyytämistä ei kannata jättää toisen vastuulle vaan tarjota apua aktiivisesti ja riittävän pitkään.

Usein auttaminen on vain sitä, että toinen uskaltaa tulla lähelle.

– Ei kannata pelätä sitä, ettei esimerkiksi osaa lohduttaa toista oikein. Mitkään sanat eivät vie toisen surua pois, mutta aito lähelle tuleminen, toisen surun sietäminen on lohdullisempaa. Avioeroa läpi käyvää ystävää ei kannata myöskään reipastaa sanomalla, että kyllä se siitä, vuoden päästä sinulla on jo uusi mies.

Maaret neuvoo muutenkin olemaan herkkänä siinä, millaista apua toinen todella tarvitsee. Se ei aina ole samaa kuin se, mitä auttaja haluaa toiselle antaa tai tehdä.

– Ihmisellä voi olla kova halu auttaa, mutta aina apu ei ole pyyteetöntä. Auttamiseen voi verhota myös kontrollointia tai vallankäyttöä. Äiti saattaa tulla ja siivota lapsensa kaapit, ja loukkaantuu kun toinen ei pidä siitä.

– Väkisin ei voi eikä saa auttaa, etenkään silloin, kun puhutaan aikuisista. Kaikilla on oikeus elää omaa elämäänsä.

”Läheisiä ystäviä minulla on vain kourallinen”

Kun suomalaisia ystävyyssuhteita on tutkittu, on huomattu että hyvät, kestävät ystävyyssuhteet perustuvat vastavuoroisuuteen.

– Se ei kuitenkaan tarkoita, että puntit olisivat koko ajan tasan, Maaret muistuttaa.

– Auttaminen vahvistaa ystävyyssuhteita. Jos ystävä on vakavassa kriisissä, häntä kuuluu auttaa. Kun itse tarvitsen apua, minusta otetaan kiinni. Toinen ei voi kuitenkaan olla vapaamatkustaja koko aikaa – sellaiset ystävyyssuhteet kariutuvat.

Maaret on jo pitkään ollut tarkka siitä, että hänen yksityiselämänsä lähimmät ihmissuhteet ovat aidosti tasa-arvoisia.

– Läheisiä ystäviä minulla on vain kourallinen, ei mitään ääretöntä määrää. Moni heistä on samalla alalla, ja sen ansiosta voin jakaa helpommin sitä, mitä näen ja koen ja huomaan.

Iän karttuessa Maaret on oppinut, kehen hän voi hädän tullen tukeutua.

– Jos minulla on hätä, haen apua sieltä, mistä tiedän sitä saavani. En sellaiselta, jolle tuen antaminen on hankalaa, vaan siltä, jonka ovet ovat minulle aina auki. Puolisoni on ykkönen, hänelle uskallan näyttää oman avuttomuuteni, samoin parin muun ihmisen muodostamalle ydinjengilleni. On lohdullista, että läheiseni näkevät avuntarpeeni joskus pyytämättäkin.

Kaikille ei heikkouttaan kannata Maaretin mukaan näyttää.

– Ajattelen, että mitä kovemmat ajat, sitä tarkemmin kannattaa miettiä, kenen kanssa on tekemisissä.

Jotkut ihmissuhteet voivat olla hyvissä olosuhteissa hyviä, mutta vaikeuksien äärellä muuttuvat muuksi: vaatimuksiksi tai totuuksien lataamiseksi.

– Heiltä kannattaa suojautua, pienentää piiriä niihin, jotka sietävät toisen heikkoutta ja vaikeuksia.

Maaretista olisi hyvä, ettei apua ajateltaisi vain yksilön näkökulmasta vaan laajemmin.

– Eivät parit ja perheetkään pärjää aina itsekseen. Tarvitsen jatkuvasti apua ja tukea puolisoltani, läheisiltäni, ystäviltäni ja kollegoiltani, mutta olemme tarvinneet apua myös parina ja perheenä esimerkiksi lapsenhoidossa.

Auta omien voimiesi mukaan

Maaret Kallio muistuttaa, että jatkuvan toisten auttamisen ei koskaan pitäisi olla itsestäänselvä velvollisuus, vaan auttaa voi ja pitää vain omien voimiensa mukaan.

– On paljon naisia, jotka uhraavat itsensä muiden puolesta ja unohtavat omat tarpeensa. Se ei ole hyväksi kenellekään. Pitää olla kiltti ja reilu myös itseään kohtaan ja suojella omaa jaksamistaan.

Maaret itse on joutunut asettamaan auttamiselleen selkeät rajat. Julkisuudessa paljon näkyvä lempeä terapeutti tulee monelle mieleen, kun hätä on suuri.

– Saan somekanavien kautta kymmeniä avunpyyntöjä kuussa. Ne voivat olla tosi vakaviakin tilanteita, esimerkiksi avioeroon, masennukseen tai läheisen kuolemaan liittyviä. Minun pitää pitää sydän lämpimänä mutta pää kylmänä siinä, etten voi auttaa jokaista henkilökohtaisesti. Olen vain Maaret Kallio, en yhtään sen enempää. En ole Suomen Punainen Risti enkä mikään hätänumero, Maaret sanoo.

– Koulutukseni auttaa siinä, etten murehdi muiden asioita koko aikaa. Jos niin tekisin, en pysyisi hengissä tai työkuntoisena. Minulla on oma perheeni ja oma elämäni, ja niistä on pidettävä huolta.

Kuinka avunpyyntö sitten fiksusti ja loukkaamatta torjutaan?

– Silloin pitää olla tiukka ja sanoa, että huomaan että sinun on kurja olla, mutta valitettavasti minä en nyt voi sinua auttaa. Vinkkaan heille myös nettisivuilleni kokoamistani linkeistä, joiden kautta he voivat löytää muuta apua. Kun sanoo nätisti, ihmiset yleensä ymmärtävät.

Jos olemme kiireisiä ja kuormittuneita, kykymme nähdä toisia, heidän tunteitaan, vointiaan ja jaksamistaan heikkenee. Silloin myös myötätunto vähenee. Jotta voi tukea toisen hyvinvointia, täytyy itse voida hyvin. Maaretin mukaan nämä kaksi tukevat toinen toisiaan.

– Juuri tästä syystä myös rajaan tarkasti sitä, missä voin auttaa ja kuinka paljon, suojellakseni omaan hyvinvointiani ja jaksamistani. Ei voi antaa, jos on kovin uuvuksissa.

Juttu on julkaistu Annassa 4/2019.