”40 -vuotis lahjaksi hankin itselleni eropaperit”

”Itselleni kävi se ikiaikaisin, perinteinen kuvio; tutustuin lasteni isään jo nuorena, 20-vuotiaana. Ihastuin hänen turvallisuuteensa ja toisaalta myös ikävuosiin nähden aikuismaiseen päämäärätietoisuuteen ja kypsyyteen. Tulen itse äärimmäisen turvattomasta lapsuudenperheestä ja näin jälkikäteen ajatelle, ei ollut ihme, että heittäydyin ensimmäisen normaalilta vaikuttavan miehen syliin, hankin lapset, kodin, sormuksen sormeen ja asuntolainan.

Vuosien varrella, elämä ei ollut pelkkää ruusuilla tanssimista, mutta harvoin se kai kellään onkaan. Olin varmasti aluksi hyvin kiintynyt mieheeni, mutta en rakastunut tai mitenkään erityisesti seksuaalisesti virittynyt. Nuorempana kuitenkin suoritin tunnollisesti sekä lapsiperhearkeani, avioseksiä, että psyykkisesti raskasta työtäni. Pidin kuitenkin ihan normaalista, tylsästäkin perhearjesta, jossa lapset mussuttavat makaronilaatikkoa pöydän ääressä. Huokasin kuitenkin aina tavallaan helpotuksesta, kun mies häipyi reissutyöhönsä viikoiksi. Yksi suoritettava asia vähemmän.

Vuosien aikana, puolisostani alkoi muokkautua kuitenkin ihminen, joka oli lähes kaikessa oma vastakohtani. Häntä oli esimerkiksi aina kiinnostanut liikkua itseään varakkaampien piirissä ja näyttää siltä myös ulospäin. Vaikka todellisuudessa olimme lopulta aivan perseaukisia taloudellisesti. Minä aloin olemaan ekohenkisine arvoinen ja maalla viihtyvänä, hävettävä metsäläisvaimo, jota ei voi firman juhlissa talutella esiteltäväksi muille. Kahden kesken sain kyllä kuulla olevani pantavan näköinen aina, kun herraa sattui panettamaan. Ihan sama, panettiko minua yhtään. Yleensä ei panettanut. Mutta silti avasin yhä uudelleen jalkani ja mietin, että ehkä minua nyt taas kohdellaan vähän aikaa ihan kivasti.

Puolisoni alkoi löytää minusta pelkkiä vikoja, ulkonäkö, harrastukset, mielenkiinnonkohteet, ystävät, työ, lasten-ja kodinhoito. Mitään en osannut tai niistä oli koko ajan valitettavaa. Toki valitin myös itse takaisin, ei sellaista nyt tuppisuuna jaksa kuunnella. Mutta se henkisen väkivallan määrä oli jotain aivan musertavaa. Yritettiin hakea apua myös parisuhdeterapiasta, mutta mies joko lumosi naispuolisen terapeutin yksinpuhelullaan tai sitten suuttui, kun terapeutti ehdotti että myös hänen pitäisi muuttua. Mikään ei kuitenkaan muuttunut.

Lopulta päädyin tilanteeseen, jossa erittäin pitkän, henkisesti musertavan jakson jälkeen (johon sisältyi myös seksuaalista väkivaltaa), istuin yksin, aivan lopussa, keskellä tihkusateista metsää ja mietin terävä veitsi kädessäni, että nyt tapan itseni. En palaa enää kotiin. Tai mikä hitto se nyt onkaan. Ikinä. Koska minulla on kokemusta metsästämisestä, olisin osannut avata ranteeni niin, että varmasti olisin kuollut. Sitten kuulin lasteni äänet päässäni ja näin heidät mielessäni itkemässä kuollutta äitiään. Näin myös mieheni kuiskimassa myrkyllisiä sanoja lasteni korviin, kuinka huono äiti heillä oli ollut. Sillä hetkellä sisälläni alkoi nousta musta, kylmä, raivo. Miksi minun pitää muka kuolla?? Nousin ja työnsi veitsen reppuuni ja kävelin kotiin lasteni luo.

Tästä hetkestä meni vielä tovi todelliseen muutokseen. Lopulta oli yksi perjantai-ilta, jolloin mies lähti firmansa pikkujouluihin. Rahaa ei juurikaan ollut viikonlopun ruokaostoksiin, joten pyysin sitä mieheltä, jonka tilillä rahaa oli. Mies ei suostunut antamaan muutamaa kymppiä, että olisin saanut lapsille ruuat tehtyä. Oven sulkeuduttua, mietin kauhuissani, että mitä nyt? Millä ruokin lapset?? Lopulta päädyin myymään tavaroitani nettikirppiksillä ja vippasin kaverilta rahaa ruokaan. Samalla mies julkaisi somessa päivityksiä kalliista ravintoloista. Tämä hetki ihan konkreettisesti sai jotain liikahtamaan sisälläni. Aiemmin väkivalta ei ollut suoranaisesti kohdistunut lapsiin. Nyt sai kuitenkin riittää. 

40-vuotislahjaksi itselleni, hankin eropaperit, vuokrasin asunnon ja vaadin tapaamisen ja sopimuksen lastenvalvojalla. Vein vanhasta kodista kaiken, mitä halusinkin (se ei kylläkään ollut paljoa, se). Ex-mies tässä kohtaa oli uhriutunut oikein huolella kaikille, että kun niin hyvän miehen jätin. Itse taas romautin kulissin totaalisesti ja kerroin ystävilleni (onneksi minulla on ollut aina omat ystävät, joten ne eivät menneet erossa) ja lähisukulaisille, että olisin lopulta tappanut itseni, jos en olisi lähtenyt. 

Nyt kun erosta on kulunut jo tovi, asun ihanassa asunnossa ja teen asiat juuri niin kuin tykkään. Toki yksinhuoltajan elämä on vaikeaa välillä ja ex-mies aikamoinen kusipää, näin nätisti luonnehdittuna. Mutta silti, tämä rauha! Kukaan ei huuda ja hauku. Ei enään pakkoseksiä ja ahdistusta sen jälkeen. Lisäksi olen tavannut miehen, joka pitää minua sylissään ja jonka kosketus saa niskakarvani nousemaan pystyyn. Meillä ei kuitenkaan ole mihinkään kiire ja toistaiseksi näin on hyvä. Tuntuu kuin silmieni edestä olisi vedetty harmaa verho ja kaikki värit olisivat palanneet takaisin vuosien sumussa olon jälkeen.

 Sain myös aika pian eron jälkeen tietää,  että miehellä on ollut toinen suhde koko avioliiton loppusaagan ajan (no olipas yllätys!). Mutta arvaatteko mitä? Ei voisi vähempää kiinnostaa, koska oma elämäni tuntuu juuri nyt niin hyvälle. Pankoot ketä haluaa, sillä minua hän ei satuta enään ikinä sillä asialla. Voin istua pienen asuntoni sängyllä rauhassa lasteni kanssa ja miettiä, että nukahdan myös tähän sängylle ilman pelkoa väkivallasta. Ja siellä jossain on myös se mies, joka on ensimmäistä kertaa ikinä opettanut minulle, mitä kaunis seksi kahden aikuisen välillä voi olla. 

On kuin olisin herännyt jostain painajaisesta. Mutta onneksi lopulta heräsin ja lähdin.”