Yhteinen maku.

Kyllä olisi syytä haastatella paremmin siinä rakastumisen huumassa. Ottaa sadan kohdan kysymyspatteristo esiin ja tehdä muistiinpanoja, että ei käy sitten niin kuin siinä aina käy, että alkuhuuman mennessä ohi, sitä on sidoksissa ihmiseen, jolla on todella outo maku lähes kaikessa. Se on tietenkin ymmärrettävää ja inhimillistä, että suhteen alussa ei edes kiinnosta siinä toisessa kuin hänen vartalonsa maku, joten kaikki muu maku jää sitten kysymättä. Ja sitten kun se kaikki muu lyödään vasten kasvoja, niin kysyminen on jo aivan liian myöhäistä.

Miksi minä tätä kaikkea nyt ajattelen? Kaikki sai alkunsa eräästä perjantai-illasta. Katseltiin vaimon kanssa televisiosta ohjelmaa, missä ihmiset katsovat televisiota. Ulkona paukutteli talvinen tuuli ja tunnelma oli kaikkinensa kovin kafkamainen. Mietittiin siinä yhdessä, että eikö elämällä ole tälle illalle mitään muuta tarjottavaa. Saimme idean pitää Youtube/ Spotify-iltamat. Vuoronperään valittaisiin joku itselle tärkeä biisi elämämme varrelta. Se oli sietämätön ilta. Musiikkimakumme eivät kohdanneet koko illan aikana. Vaimon mielestä kuuntelen bändejä, joiden nimiä kukaan muu ei ole koskaan edes kuullut ja minä olin vahvasti sitä mieltä, että vaimo kuuntelee sellaisia bändejä, joita kenenkään ei pitäisi koskaan joutua kuulemaan. Ei niitä iltamia enää toiste ole pidetty.

Kahdeksan mitallista vettä ja seitsemän jauhoa, silloin tulee vaimon mielestä hyvää kahvia. Minun mielestä seitsemän mitallista vettä ja kahdeksan jauhoa, niin alkaa se kahvinkin maku sieltä veden seasta erottua. Tässä olemme päässeet sellaiseen perinteiseen avioliitolliseen kompromissiin, joka on tarkoittanut sitä, että kahvin keitossa laitamme kahdeksan mitallista vettä ja seitsemän jauhoa, eli se kompromissi on siinä, että olen totuttanut itseni laihempaan kahviin. Paitsi silloin kun keitän vain itselleni ja silloin kun olen yksin kotona. Silloin päästän perkeleen sisälläni valloilleen ja laitan suodatinpussiin sen ylimääräisen jauhoannoksen ja teen siinä kaikkea muutakin härskejä juttuja, joita en tohdi isoon ääneen tässä huudella. Se on kahvissa kuin ylipäätään kaikessa elämään liittyvässä, että mielummin yhdellä yli kuin yhdellä vajaaksi. Kyllä minulle on sanottu sillä Tenavista tutulla aikuisten äänellä, että blaa bla bla blaa bla blaa bla blaa, joka tarkoittaa vapaasti suomennettuna, että kohtuus kaikessa ja en minä jaksa enää muistaa sitä loppua.

Muistelen välillä kauhulla suhteemme alkuaikoja. Saatoin läheisyyden kaipuusta jättää tiistai-iltaisin Mestareiden liigan jalkapallo-ottelun katsomatta, koska vaimo ei tykkää katsoa jalkapalloa ja mennä hänen kanssaan sängylle halailemaan ja mitä kaikkea siinä suhteen alussa nyt sitten tehtiinkään. Ja mielellään yksi kerta liikaa kuin liian vähän. Näin jälkikäteen ajateltuna, niin olihan se nyt vähän outoa ja vastuutonta. Niin jättää itsensä huomioimatta ja valita vaimo jalkapallon sijaan. Varsinkin kun vaimo vastavuoroisesti monena muuna iltana jäi olohuoneen puolelle katsomaan Sinkkuelämää-sarjan tuhannetta uusintakierrosta ja minä yritin maanitella häntä makuuhuoneen puolelle, että täällä olisi parisuhde-elämää tyrkyllä oikein olan takaa. Turhaan yritin. Kyllä tuollaiseen läheisriippuvuuteen, jonka rajussa otteessa pyristelin, pitäisi jonkunlainen nenään liimattava lähärilaastari olla tai sitten sellainen läheisyysantabus, joka laitetaan ihon alle ja jos joutuu kosketukseen toisen kanssa, saa sähköiskun. Aamubussissa näkee paljon ihmisiä, joilla varmasti on läheisyysantabus ihon alla. Nyt en enää jätä jalkapalloa tiistaisin väliin. Viime tiistaina katsoin toisen puoliajan seisten, että en vain tuntisi väsymystä ja menisin sen johdosta vaimon viereen liian aikaisin nukkumaan. Se on hyvä välillä pitää itsensä miehenä, katsoa jalkapalloa yön pimeille tunneille ja nukkua aivan liian vähän ja herätä aamulla kärttyisenä nelikymppisenä äijänä, joka murahtelee vastauksensa ja kuvittelee omistavansa koko muun maailman.

Ja sitten oli se vaimon miesmaku. Sanoi silloin alkutaipaleella, että tykkää Peter Pan-miehistä. Olen minä tästä aiemminkin kirjoittanut. Miehistä, jotka ovat aikuisia ja joilla on aikuisen vastuullisuus, mutta sisältä poikia, jotka osaavat poikamaisesti leikkiä. Luuli jo saavansa sellaisen, mutta vähän meni viereen. Ei saanut aikuista, jolla on lapsi sisällään vaan melkein aikuisen, jolla on lapsi edellisestä suhteesta. Sellaisen Hessu Hopon, ihan sympaattisen ja kiltin, mutta armottoman tohelon, että hermothan siinä jossakin kohtaa menee. Minä olen kuitenkin sitä mieltä, että Peter Pan on satuolento, jota ei voi saada ja silloin teki mieli huonona vitsinä heittää takaisin, että minun unelmanainen olisi vähän sellainen pumpattava Barbara, että olisi siinä halutessani saatavilla, mutta tiistai-iltaisin jalkapallo-ottelun aikana voisi ottaa siitä ilmat pois ja laittaa lelulaatikkoon odottamaan. No me saimme mitä saimme. Vähän ihmismäisemmän ja viallisemman version haavekuvasta. Enkä minä läheisyysantabusta halua. Mikään ei ole mukavampaa kuin olla lähellä. Jalkapalloa aion katsella jatkossakin ja olen minä oikeasti sitä mieltä, että kahviin kuuluu laittaa yksi mitallinen jauhoa enemmän kuin vettä ja että vaimolla on huono musiikkimaku. Mutta avioliitossa kuuluu tehdä kompromisseja, joten totutan itseni laihaan kahviin ja huonoon musiikkiin. Rakkaus vaatii välillä uhrauksia.

Mielummin yksi uhraus liikaa kuin yksi liian vähän. Ja tärkein maku on se, jonka voi maistaa suoraan huulilta ja vartalolta.