”Jos olen joskus vanha ja yksin, niin eniten kaipaan juuri tätä aamua”

Se alkaa aina samalla tavalla. Hän katsoo kelloa ja huomaa, että se alkaa soida neljän minuutin kuluttua. Neljä minuuttia aikaa vetää peittoa ylöspäin. Siinä ajassa ehtisi juosta 1500 metrin maailmanennätyksen. Aamu puhaltaa arkista ilmaa avoimesta keittiön ikkunasta.

Hän elää ihanassa parisuhteessa. Rakkauden todistaa valmiiksi ladattu kahvinkeitin pöydän kulmalla. Kaikista isoimmat teot ovat pieniä tekoja. Ei siinä sankaruutta eikä ihmeitä tarvita. Hän juo kahvin ja lataa sen valmiiksi myöhemmin heräävälle puolisolleen. Kaikista isoimmat teot ovat pieniä tekoja. Ilotulitus on juhlia varten järjestetty. Arjessa meille riittää tunne huomatuksi tulemisesta. Ei kai se sen kummempaa tarvitse olla.

Päivä liukuu omia aikojaan. Kaksi ihmistä liikkuu sen mukana saadakseen olla illan rauhassa. Niin se menee. Myymme aikaamme saadaksemme sitä. Tarinan hän voisi olla sinä, minä tai kuka tahansa meistä. Tarinallisesti minä muodossa kirjoittaminen on tehokkainta.

Kohtaan vanhan ihmisen, jonka yksinäisyys huokuu jokaisesta hänen kotinsa huonekalustakin. Hän uskoo pääsevänsä vielä puolisonsa luokse. Kirjahyllyssä olevassa kuvassa puolison katse on tiukka ja määrätietoinen. Kunnes koitti päivä, jolloin katse vain sammui.

Vanha ihminen sanoo, että olisi hänenkin aikansa mennä. Hänellä on ikävä puolisoaan. Hän katselisi mieluummin häntä kuin televisiosta tulevia sarjoja. Hän toivoo, että tulisi ilta, jolloin saisi taas nukahtaa puolisonsa viereen ja tuntea olonsa rakastetuksi. Hän kaipaa aikaa, jolloin herätessään voisi juoda rakastettunsa kanssa yhteiset aamukahvit. Ei se sen kummempaa tarvitsisi olla.

Aamu sinun parisuhteestasi?:

”Se jatkuu aina samalla tavalla. Olen jo kotona, kun sinä tulet. Laitat avaimen lukkoon ja avaat sen. Tulen eteiseen sinua vastaan. Halaus, kuulumiset, ruoka, sohva ja lasten nukuttaminen. Rutiinit pitävät elämämme järjestyksessä. Olemme turvassa.

Aurinko tulee alkavan kevään myötä yhä aiemmin näkyviin olohuoneemme ikkunasta. Ikkunamme näyttää länteen. Haluan tulla lähelle sinua, koska kaikki muu päivän aikana tapahtunut on vain ollut johdatusta siihen. Äänet ympärillämme tulevat astianpesu- ja pesukoneestamme. Arki on ympärillämme ja me ympäröimme arkea.

Iltapalaksi teemme lettuja. Televisiosta tulee ohjelmia, joissa ei ole mitään järkeä. Vaihdamme petivaatteet, koska vanhat ovat olleet jo niin pitkään. Pyyhin keittiönpöydän, koska se on täynnä lapsilta tippunutta mansikkahilloa.

Istun sohvalla vieressäsi ja hiuksesi tuoksuvat joltain hedelmäiseltä shampoolta. En haluaisi olla missään muualla. Uutisissa nainen ennustaa vesisateista ja lämmintä säätä, vaikka on tammikuu. Se asia vaivaa mieltä, mutta kaikki muu on sitä, mitä haluan tämän olevan. Ilotulitus on juhlia varten järjestetty. Arjessa meille riittää tunne huomatuksi tulemisesta. Ei kai se sen kummempaa tarvitse olla.

Joka yö sama juttu. Herään kahdelta ja minua pissattaa. Muistan, että en ole enää niin nuori, joten minun on noustava. En saa sen jälkeen heti unta. Minulla on murheita. Arki on pimeimmillään aamuyön tunteina. Arjen lisäksi vanhat perkeleet huutelevat korvieni juuressa ilkeitä. Ei sillä, kyllä minä ne hiljaisiksi saan. Muistutan asioista, joita minulla on.

Käännyn sinua kohti, laitan käteni ympärillesi. Ehkä et huomaa sitä, mutta se onkin minulle sillä hetkellä tärkeämpää. Perkeleet katsovat minuun ja hiljenevät. Heillä ei ole enää voimia. Valuvat ulos kuvasta. Nukahdan ja unessa yönsiniset villiperhoset laskeutuvat olkapäälleni.

Aamulla herään neljä minuuttia ennen kuin kello alkaa soida. Kävelen keittiöön ja valmiiksi ladattu kahvinkeitin todistaa minulle, että sinä rakastat minua. Ulkona on seitsemän astetta lämmintä. On maanantai ja paahtoleipä maistuu hyvältä juuston kanssa. Ei kai tämä sen kummempaa tarvitse olla.

Jos olen joskus vanha ja yksin, niin eniten kaipaan juuri tätä aamua.”

( Sain viestin kautta Lauralta kuunneltavaksi kappaleen. Kappale alleviivaa tämän teksin sanomaa.)