”Älä pelkää, isä on tässä aina”

”Vietämme tänä syksynä isänpäivää ensimmäistä kertaa. Vuosi sitten mietin, millainen tämä päivä olisi.

Kuvittelin, kuinka tyttömme nauraisi isänsä sylissä ja kuinka ottaisimme syksyisiä kuvia, joissa isällä ja tytöllä olisi samanväriset, isot pipot. Olisi kuulasta ja kaunista, nauravat silmät ja punaiset nenänpäät pilkistäisivät villaisten poolokaulusten ja huivien takaa. Olisi onnea ja naurua, rakkautta ja perhe. Katsoisin miestä, joka kantaa isyyttään kuin lastaan, ylpeydellä.

Hänellä on vahvat kädet, jotka niin hellästi pitivät tyttöämme, kun sanoimme hänelle hyvästit. Nauravat silmät olivat täynnä kipua ja kaipausta. Ja rakkautta. Hän on isä lapselle, joka ei elänyt päivääkään. Ja hellä, hyvä, vahva isä onkin.

Kun käymme tyttömme luona hautausmaalla, hän silittää kiven kylmää pintaa, pyyhkii pisarat ja jääkiteet nimikirjaimista samalla hellyydellä, millä kuvittelin hänen pyyhkivän kyynelet lapsemme pyöreiltä poskilta. Korjaa lyhdyn asentoa huolella ja varmistaa, että kynttilä palaa tasaisella liekillä. Eikä riitä, että hän välittää ja rakastaa lastaan, vaan hän suojelee myös minua. Pitää kiinni lujasti, kuivaa minun kyyneleeni ja suutelee surun synkistämiä kasvojani.

Hän katsoo aidosti lämmöllä ja hymyillen toisia isiä, jotka kantavat jälkikasvuaan reppuselässä, kannustaa ja kuuntelee, jakaa heidän taakkaansa silloinkin, kun näen, että se ilmiselvästi sattuu. Ja tuolloinkin hän tuntuu ensin varmistavan, että minä kestän, etten luhistu siihen paikkaan. En tiedä kuinka pukea sanoiksi sitä rakkautta, mitä häntä kohtaan tunnen, en ainoastaan noina hetkinä, vaan aina.

Vaikka kaikki eivät ajattelekaan, että isänpäivää voi viettää hautausmaalla puhellen lapselle, joka pääsi isänsä syliin vasta, kun oli jo sulkenut silmänsä viimeisen kerran, en välitä. En välitä siitäkään, että jonkun kulmakarvat kohoavat kummastuneesti, kun kerron mitä olen tehnyt isänpäiväksi. Eihän meillä ole elävää lasta. Ei niin, mutta olemme silti vanhemmat.

Tämä on toisenlaista vanhemmuutta. Tämä vanhemmuus ei palkitse hymyillä, ei helisevällä naurulla tai ensiaskeleiden riemulla. Tämä vanhemmuus saa hartiat painumaan ajoittain kasaan, sydämen kouristumaan kivusta ja painaa polvilleen, vahvimmankin.

Lapseni isä kantaa tätä näkymättömän isyyden viittaa samalla vakaudella, kuin hän kantoi lastamme sylissään, tuudittaen ja hyräillen. Kertoen, kuka on toisella puolen vastassa ja vakuuttaen, ettei tarvitse pelätä.

”Älä pelkää, isä on tässä aina.”