Huomautteletko sinä toisten kirjoitusvirheistä?

”Tiedeuutissivusto ScienceAlertin otsikoihin nostama Yhdysvaltalaisen Michiganin yliopiston viime vuonna julkaisema tutkimus väittää, että ihmiset, joita netin kielioppivirheet vaivaavat eniten, ovat myös luonteeltaan ”vähemmän miellyttäviä” kuin ne, jotka antavat kielioppiasioiden olla.”

-Tekniikan Maailma

On olemassa ihmistyyppi. Hän saapuu paikalle aina silloin, kun maailmassa on virhe. Kaikki eivät virhettä edes näkisi, mutta hän tulee ja osoittaa sitä sormella jotta kaikki virheen näkisivät. Koska hänen mielestään maailmassa ei saa olla virhettä. Hänen mielestään jokaisen sanan pitää olla kirjoitettu oikein, jokaisen lauseen rakenteen pitää olla oikein, jokaisen taulun pitää olla suorassa ja maailman pitää olla virheetön.

Ei auta sanoa, että kirjoitusvirhe saattaa johtua lukihäiriöstä tai siitä, että kirjoittajan äidinkieli ei ole suomi. Pitää päästä siitä huolimatta mainitsemaan kirjoitusvirheitä. Koko muu teksti jää kommentoimatta, koska tärkeintä kaikessa sisällön sijaan on raamit vähän niin kuin parisuhteen tärkein asia on kulissi ja sen kulissin pitää kiiltää ja olla virheetön. Sisällöllä ei sitten olekaan niin väliä.

Minä rakastan virheitä. Minä rakastan ihmisiä jotka ovat virheille armollisia. Minä rakastan heitä jotka näkevät metsän eikä vain siinä olevaa yhtä puuta. Minä rakastan taulua joka on vinossa ja ihmistä joka ei saman tien ole menossa suoristamaan sitä.

Minä rakastan sotkuisia tiskipöytiä ja lattialle jääneitä sukkia. Minä rakastan tahroja huonekalujen pinnoilla, koska ne ovat merkki elätystä elämästä. Minä rakastan ihmisessä olevia säröjä ja ryppyjä. Minä rakastan ihmistä joka huomaa sortuneensa kirjoitusvirheeseen ja joka ei edes korjaa sitä, vaikka siitä hänelle huomautetaan.

Minä rakastan sitä että maailmassa on virhe.