Huonoon parisuhteeseen ei tarvitse jäädä

Kahdeksankymmentäluvun loppupuolelle asti ero tuomittiin oikeudessa niin, että eron toinen osapuoli todettiin syylliseksi eroon. Eroon päätyi tuolloin vielä selvästi pienempi prosentti avioliitoista kuin nykyään päätyy. Kaikkihan tietysti ymmärtää, että se ei johtunut siitä, että avioliitot olivat onnellisempia kuin nykyään, vaan siitä, että eroaminen oli vaikeampaa ja leimaavampaa. Lauantain Helsingin Sanomissa oli loistava Hanna Syrjälän artikkeli eroista. HS.fi:ssä kysyttiin loppuvuodesta, millaisia positiivisia elämänmuutoksia lukijat ovat tehneet. Yksi muutos erottautui ylitse muiden ja se oli ero. Monet lukijat kertoivat avoimesti, kuinka ero oli tuonut heidän elämäänsä takaisin onnellisuutta ja värejä.

Olen saanut blogihistoriani aikana lukuisia viestejä ja kommentteja ihmisiltä, jotka elävät omien sanojensa mukaan huonossa parisuhteessa. Parisuhteesta puuttuvat kaikki toimivan parisuhteen elementit, kuten läheisyys, seksi, yhteenkuuluvuus, positiivisuus ja toisen arvostus. Olen kirjoittanut muutaman tekstin koskien huonossa parisuhteessa vuodesta toiseen jatkavan vastuusta omaan tilanteeseen. Joka kerta olen saanut tekstien johdosta nenilleni. Se kun tuntuu olevan kielletty aihe keskusteltavaksi, että miksi ihmiset jatkavat parisuhteessa, jossa ei ole hyvä olla. Syitä minulle on kerrottu lukuisia. Suurin osa niistä on ulkoistettuja tekosyitä. Oma vastuu tilanteeseen ohitetaan täysin.

Eihän se helppoa ole. Myöntää omaa vastuutaan ja heikkouttaan. Se kun on niin paljon helpompaa sysätä vastuu ja syyllisyys sen toisen harteille. Muutama parisuhteeni on päättynyt eroon. Olisi niin helppoa ulkoistaa itsensä ja alkaa osoittaa sormella syyttävästi niitä aiempia kumppaneita kohti. Kuinka he ovat kohdelleet minua väärin ja antanneet minulle syyn toimia itsekin väärin. Kuinka minulla on ollut siihen riittävä syy, aivan kuin olisin ollut oikeutettu. Niin, haluan tällä vain kertoa, että kuinka helppoa tämä kaikki olisi. Ulkoistaa itsensä ongelmien ulkopuolelle. Tehdä toisesta enemmän syyllinen. Onneksi olen ymmärtänyt, että yksi syyllinen katsoo minua aina peilistä, silloin kun katson peiliin.

Hesarin kyselyyn vastanneet kertoivat erostaan muun muassa seuraavin sanoin. Yksi eronnut kertoo, että kun elää pitkään ummehtuneessa suhteessa, sokeutuu sille, miten vinoon omista arvoista on lähtenytkään kulkemaan. Toinen kertoo puolisistaan, joka loi ympärilleen pelkkää happamuutta ja negatiivisuutta. Ja kuinka eron jälkeen elämään palasi ilo ja positiivisuus. Kolmas kertoo yleisestä pahasta olostaan, joka näyttäytyi väsymyksenä, pahantuulisuutena ja huutamisena. Hän jatkaa, että oli vaikea hyväksyä, että oma parisuhde on pahoinvoinnin syy.

Iso osa huonossa parisuhteessa elävistä uskaltaa nykyään erota. Joka on pelkästään hyvä asia. Surullisinta on se, että on sellaisiakin ihmisiä, jotka sitä eivät uskalla tehdä, vaikka haluisivat ja elävät elämää, jota eivät tahtoisi elää. Hesarin artikkeliin haastateltu pari- ja seksuaaliterapeutti Marjo Ehn uskoo, että suurin osa eronneista on lopulta tyytyväisiä eroon ja suurimman osan elämänlaatu parantuu selvästi eron myötä. Hänen mukaansa on usein jopa niin, että jätettykin osapuoli on kiitollinen siitä, että toinen otti vastuun ja uskalsi lopettaa huonon suhteen, kun itse ei uskaltanut tai osannut lähteä.

Marjo Ehnin mukaan on valitettavasti myös muita tapoja suhtautua eroon. Se näyttäytyy jätetyn katkeruutena, johon jäädään jumiin jopa vuosikausiksi. Hänen mukaansa katkeroituminen johtuu lähinnä siitä, että ei olla halukkaita tai valmiita työstämään omaa osuutta eroon, sillä parisuhde on aina kahden kauppa ja kumpikin osapuolista on ollut edesauttamassa suhteen mätänemistä. Tästä on seurauksena esimerkiksi vuosia kestävä koston kierre, joka pahimmillaan johtaa siihen, että kierteeseen joutuvat mukaan myös eronneen pariskunnan yhteiset lapset.

Minä olen aina jaksanut ihmetellä siltojen polttelua. Vanhemmat ikäpolvet varsinkin käyttäytyvät kuin pahaiset pikkulapset eron sattuessa omalle kohdalle. Tiedän entisiä pariskuntia, jotka vielä kymmenien vuosienkin jälkeen eivät mahdu samoille sukujuhlille. Kun sitä luulisi, että edes aika parantaa haavoja, mutta jotkut haavat lienevät niin syviä, että ne eivät arpeudu koskaan. Pahinta on kuitenkin lasten joutuminen katkeruuden ja vihan välikappaleiksi. Aikuisen tarve kokea paremmuutta ajaa yli lapsen oikeuden onnelliseen lapsuuteen. Nämä ovat juuri niitä tapauksia, jossa omaa osuutta päättyneeseen parisuhteeseen ei tunnusteta millään tasolla. Ei minussa ollut mitään vikaa. Tein kaikki ihan oikein. Syyllinen on pakko löytää, mutta se ei koskaan katso edes puolikkaana peilikuvassa.

Hesarin artikkelissa erosta uuden onnellisuuden elämäänsä löytänyt Pauliina Murtola kertoo muutaman vinkin ihmiselle, joka pohtii, että pitäisikö erota. Yksi vinkeistä on ylitse muiden. Suhteen tilaa voi arvioida silloin, kun kumppani on vaikkapa kaksi päivää pois kotoa. Jos jo ensimmäisen päivän iltana ahdistuu, että pian se tulee takaisin kotiin, kaikki ei ole hyvin. Minulla on oma vinkki, joka kertoa. Jos aamuisin on sellainen tunne, että herää enemmän ahdistuneena kuin iloisena, niin kannattaa miettiä, että johtuuko se parisuhteesta vai jostakin muusta elämään liittyvästä. Tai jos koskaan ei tule tunne, että haluaa koskettaa kumppaniaan, niin liekki ei pala enää edes hiilloksena, vaan se on lopullisesti sammunut.

Suurin osa eronneista osaa erota nykyään hyvin. Ero on aina pitkä prosessi. Samaa mieltä on myös parisuhdeterapeutti Marjo Ehn. Melkein kaikki eronneet ovat lopulta sitä mieltä, että ero on hyvä asia. Viikko sitten Helsingin Sanomat uutisoi, että huoltajuuskiistat ovat vuosien myötä vähentyneet, lasten vuoroasuminen yleistynyt ja vanhemmat osaavat jakaa vanhemmuutta paremmin myös erottuaan. Tämä kaikki on kaunista kuultavaa. Ehkä olemme enemmän valmiita katsomaan eron sattuessa myös peiliin ja myöntämään oman osuutemmekin syihin, jotka johtavat eroon. Ehkä emme pidä eroa enää niin merkittävänä asiana, että sen syövereihin pitää jäädä vellomaan vuosikymmeniksi. Joskus on vain parempi erota ja löytää onnellisempi parisuhde tai onnellisempi tapa elää.

Sain viestin naiselta, joka oli eronnut elämässään kahdesti. Hänellä oli lapsia molemmista eroon päättyneestä avioliitosta. Hän kirjoitti, että jouluisin heillä on tapana viettää yhteinen joulu ex-kumppaneiden ja heidän uusien puolisoiden kanssa. Hän kutsui joulua perhejoulun sijasta eronneiden perheiden jouluksi. Tärkeintä hänen sanojensa mukaan jouluissa on se, että lapset saavat olla molempien vanhempien luona viettämässä joulua ja molemmat vanhemmat saavat viettää joulun lapsiensa kanssa. Meidän olisi syytä olla aikuisia lastemme edessä. Jos me emme ole, niin kuka sitten on. Nainen kysyy.

Niin. Tämä on varmasti melko harvinainen tapa suhtautua eroasioihin, mutta ehkä yleistymässä. Eroa ei pidetä enää merkkinä siitä, että eronnut pariskunta ei voi olla enää missään tekemisissä toistensa kanssa. Paremmalta suhtautumiselta se kuulostaa kuin se, että ei mahduta enää kahdeksi tunniksi samoihin rippijuhliin. Se kun on vain merkki siitä, että asioita, jotka pitäisi käsitellä, on jäänyt pahasti käsittelemättä. Niin kuin eilisessä Helsingin Sanomissa erosta uuden onnellisuuden löytänyt Pauliina Murtola kertoo. Hänellä on nykyään paremmat välit ex-puolisoonsa kuin silloin, kun he elivät yhdessä. Hänen ex-miehensä käy auttamassa häntä talon remontissa ja asiat ovat hyvin. Murtola kertoo tehneensä kiinnostavan havainnon. Hän kertoo olevansa taas se ihminen, johon hänen ex-miehensä alun perin rakastui. Parisuhde muovasi heistä ihmisiä, joita he eivät oikeasti ollut.

Niin se vain menee. Kaikki parisuhteet eivät ole tarkoitettu kestämään. Eikä kaikki ihmiset ole tarkoitettu toisillensa. Ero on monesti ainoa oikea vaihtoehto. Onneksi olemme päässeet paljon eteenpäin ajalta, jolloin oikeuden kautta tuomittiin syyllinen avioeroihin. Onneksi olemme sen verran valistuneita, että tiedämme, että eroihin harvoin on vain yhtä syyllistä. Ihmisen on turha rimpuilla mahdottomassa. Joskus on ihan sallittua antaa periksi ja tehdä ratkaisuja. Kukaan meistä ei ole niin arvoton, että ansaitsee elämisen epätyydyttävässä parisuhteessa. Ulkoisten tekijöiden ja paineiden ristiaallokossa eropäätöstä ei kannata jättää tekemättä.

Helsingin Sanomien artikkelissa puhunut Pauliina Murtola kertoo eron jälkeen alkaneensa miettiä eniten omaa hyvinvointiaan. Hän alkoi käydä kuntosalilla, syödä terveellisemmin ja pikkuhiljaa hän huomasi stressin vähentyvän ja olonsa helpottuvan ja hän alkoi nukkua paremmin. Hänestä alkoi hiljalleen kuoriutua nainen, jonkä hän oli kadottanut itsestään huonon parisuhteen keskellä. Vaikka me olemmekin täällä toisimme varten, niin sitä ei pidä tehdä oman hyvinvoinnin kustannuksella.