”Koin ettei minua haluta osaksi perhettä kun minua ei minuakin koskevissa asioissa otettu huomioon”

”Olin lapseton ja hyvin nuori tavatessani itseäni 10 vuotta vanhemman kumppanini ja hänellä oli kaksi lasta entisestä suhteestaan. Lapset olivat pieniä päiväkoti-ikäisiä ja kumppanin edellisen suhteen ero oli hyvin riitaisa. 

Muutimme kumppanin kanssa liian pian suhteemme alettua yhteen. Kumppanini eksä määritteli meille etten saa tavata lapsia ollenkaan ennen kuin ovat käyneet lastenvalvojalla sopimassa tapaamisasiat. Minun piti joka toinen viikonloppu lähteä omasta kodistani muualle yöksi puolen vuoden ajan.

Lapset tiesivät minusta eivätkä ymmärtäneet mikseivät koskaan nähneet minua. Lasten lähivanhempi myöskin mustamaalasi minua lapsille ja tämä oli yksi syy miksi minulla oli hankaluuksia luoda suhdetta lapsiin sitten kun sen aika oli. Tilanne oli meille kaikille uusi ja se myös toi vaikeuksia asioihin.

Halusin olla mukana lapsia koskevissa asioissa (en päättämässä, koska koin ettei minulla ole siihen oikeutta), mutta minut syrjäytettiin mielipiteineni usein. Useamman vuoden jälkeen kumppanini päätti toisen vanhemman kanssa, että lasten tapaamiset lisääntyvät. Olin ehdottomasti sitä mieltä, että se on kaikille hyväksi, mutta minua harmitti suunnattomasti ettei asiasta juteltu minulle etukäteen. Lapset tulisivat kuitenkin olemaan minunkin kotona useammin ja se vaikuttaisi myös minun ja kumppanini suhteeseen.

Emme koskaan lähentyneet lasten kanssa ja uskon, että tuolla ensimmäisellä puolen vuoden tapaamattomuudella oli osuutta asiaan. Minulle jäi jotenkin alitajuisesti päälle se, etten ollut tervetullut kotiini kun lapset sinne tulivat. Vietimme paljon aikaa yhdessä, mutta vietin myös paljon aikaa muualla, koska koin ettei minua haluta osaksi perhettä kun minua ei minuakin koskevissa asioissa otettu huomioon. 

Kumppanini eksä oli hankala oikeastaan koko sen ajan kun olimme yhdessä (puhutaan hyvin monesta vuodesta) ja kumppanini sairastui myöskin masennukseen tuona aikana. Silloin minä otin ”ohjat” kotona kun lapset olivat meillä ja arki oli tasapainoisempaa. 

Minä kasvoin hurjasti ihmisenä tuona aikana ja loppujen lopuksi erosimme kumppanini kanssa. En enää jaksanut vuosien jälkeen kannatella suhdetta missä toinen on masentunut, itsekeskeinen ja aavistuksen narsisti (myös hänen äitinsä mukaan).

En myöskään jaksanut suhdetta missä oli osallisena liian monta ihmistä, kumppanini, hänen äitinsä, kumppanin eksä ja hänen äitinsä sekä siskonsa. Ja tietysti lapset. Nyt olen onnellisesti suhteessa yhden ihmisen kanssa ja meillä on oma yhteinen lapsi. Oikein puistattaa ajatus, että olisin silloisen kumppanini kanssa saanut yhteisen lapsen tuohon soppaan.”