”Kyllähän seitsemän ja kahdeksanvuotiaat voivat öitä jo yksin olla”

”Kun mietin isääni, on tunteeni hyvin ristiriitaiset. Isäni on ollut se, joka ei koskaan ollut kotona ja silloin kun oli usein humalassa tai kavereiden kanssa, mutta osin myös se ihminen, joka aamuisin torkkui hetken sohvalla lasten kanssa ennen töihin lähtöä ja opetti miten hyvä munakas tehdään. Isäni on ollut hyvin eri ihminen aikakaudesta riippuen En tosin voi puhua isästäni puhumatta myös äidistäni, sillä asioita ei voi ymmärtää näkemällä vain pienen osan siitä.

Kun minä vanhimpana lapsena olen syntynyt, ovat vanhempani olleet nuoria 24 vuotiaita työssäkäyviä. Toki äitini on jäänyt äitiys lomalle ja isäni on käynyt töissä yksin. Siskoni on syntynyt vuotta myöhemmin, joten isä on käynyt yksinään töissä ensimmäiset 3 vuotta elämästäni ja olemme olleet kotona äidin kanssa. Tosin, en itse muista tästä ajasta mitään, joten hyppään pari vuotta eteenpäin aikaan jonka itsekin muistan. Aikaan kun vanhempani ovat olleet hieman alle kolmikymppisiä ja minä 5 ja siskoni 4 vuotias.

Asuimme rivitalossa ja äiti sekä isä kävivät töissä. Äiti teki töitä aamulla 6-10 ja illalla 16-20 isä kävi töissä 8-16. Äiti lähti töihin aina varttia ennen neljää ja sanoi, että isä tulee kohta kotiin ja jätti minut vastuuseen kodista siihen asti. Emme me siskoni kanssa tuohon aikaan kelloa osanneet, tiesimme vain että illalla tulee pimeää. Isä harvoin tuli kotiin neljältä tai vartin yli. Usein hän tuli kotiin illalla hieman ennen äitiä tai hänen jälkeensä vasta. Kesällä ja alkusyksystä aika kului kuitenkin leikkiessä, eikä ajankulua edes huomannut, muuten kuin nälästä tai kun siskoa kiukutti. Mutta syksyllä kun illat pimenivät oli yksin kotona odottaminen pelottavaa. Usein siskon kanssa istuimme ikkunalla katselemassa autojen valoja, jos joku kääntyisi kotiin ja pelkäsimme, että isä on ajanut kolarin ja kuollut.

Kun vanhemmat täyttivät 30 muutimme omakotitaloon. Isä vei meidät aina aamulla perhepäivähoitoon ja äiti haki kun tuli töistä. Olimme hoidossa muutaman tunnin. Aamuisin isä lämmitti usein meille maitoa ja makoilimme sohvalla hetken yhdessä ennen kuin piti lähteä hoitoon. Se oli mukavin aika päivästä, vaikka aamuherääminen olikin usein vaikeaa. Illat äiti ja isä tappelivat jos olivat samaan aikaan kotona ja lopulta äiti muutti takaisin rivitalolle isän kaverin kanssa ja rakensi itselleen perheen tämän kanssa. Vanhemmat sopivat yhteishuoltajuudesta jossa seilasimme molempien kotien välillä.

Isä opetti minulle miten tehdään maailman parasta munakasta ja laittoi iltaisin toisinaan ruokaakin. Katselimme usein Mr Beania ja Kummelia. Kuljimme isän mukana hallilla illat, kun hän korjaili autoja ja leikimme serkkujen kanssa jotka asuivat siinä lähellä. Yhtäkkiä isä olikin paljon enemmän läsnä elämässä, toki viikonloppuisin hän edelleen kävi usein baarissa kavereiden kanssa, mutta olimmehan jo niin vanhoja että pärjäsimme yön kahdestaankin.(7/8 v)

Lopulta isä löysi uuden kumppanin, joka halusi muuttaa koko talosta kaikki jäljet äidistämme pois. He saivat yhdessä uuden lapsen ja yhtäkkiä minä ja siskoni emme kuuluneet enää tähänkään perheeseen. Olimme vain heittopusseja kahden perheen välillä. Minulla ja siskollani on biologisesti isä ja isäpuoli, joten meillä on kaksi isää, mutta silti meillä ei ole yhtään perhettä, johon kuuluisimme. Voiko sanoa, että on uusioperheen orvoksi tekemä?

Vuosia myöhemmin suhteeni isääni (ja äitiini) on ristiriitainen. Toisinaan olemme lähentyneet hetkeksi, kun isä on koittanut paikata aikuisena sitä mikä lapsuudessa jäi puuttumaan. Ja sitten taas etääntyneet. Kadehdin toisinaan isän uutta perhettä ja sitä aikaa mitä sisaruksilleni on häneltä riittänyt. Sitä kuinka he ovat saaneet sen, mitä minä olisin tarvinnut, mutta en koskaan saanut.”