”Liian helposti pitkässä suhteessa alkaa pitämään toista itsestäänselvyytenä”

”Yhdessä tekstissäsi pyysit kirjoittamaan kauniita asioita puolisosta. Olen seurannut kirjoituksiasi jo hyvän aikaa, aiemmin niitä sen kummemmin kommentoimatta, mutta tämä oli aihe, joka kolahti myös itselleni. 

Liian helposti pitkässä parisuhteessa alkaa pitämään toista ja kaikkia toisessa olevia ihania asioita itsestäänselvyytenä. Puolisoni on minulle kuin turvasatama, kallio, joka pysyy aina vierellä ja johon voi luottaa tuli mitä tuli. Hän ei ehkä tuo omaa itseään esille kaikille ulos päin, mutta on omalla huomaamattomalla tavallaan yksi toisia huomioon ottavimmista ihmisistä, jonka tunnen. Arjessa hän huolehtii, että muistan syödä. Kun olen unohtanut käydä tankkaamassa auton, töihin lähtiessä huomaan tankin olevan täynnä. Jos hän on lähdössä illalla harrastukseen, hän huolehtii ennen lähtöään tiskit valmiiksi astanpesukoneeseen ja likaiset vaatteet valmiiksi pyykkikoneeseen, jotta minun ei tarvitse kuin laittaa koneet päälle lasten iltahommien lomassa. Jos joku ystävä pyytää apua, voi olla varma että hän auttaa. Kun maailma kaatuu päälle ja ahdistaa, hänellä on, ärsyttävyyteenkin asti, joka tilanteeseen käytännön ratkaisu käsillä. Muistanko minä sanoa hänelle kiitosta näistä asioita ääneen? En, valitettavasti en, mutta siitä huolimatta huomaan kyllä kaikki ne ja monet muut asiat. Ja vastaavasti yritän myös itse huomioida häntä arjen kiireissä. 

Meillä on kaksi ihanaa, energistä lasta ja pikkulapsiarjen keskellä parasta on lähteä koko perheen kanssa neljästään pulkkamäkeen, mikä suurella todennäköisyydellä muuttuu hyvin nopeasti lumisodaksi, tai kesällä leikkiä vesipyssyillä vesisotaa, jossa kukaan ei pysy kuivana. Varsinkin itse olen kipuillut paljon erilaisten asioiden kanssa kiireisen arjen keskellä väsymyksen syövereissä ja silloin, kun ahdistus on painanut liikaa päälle, on parisuhde ollut se pelastusrengas, mikä on kannatellut minua pinnalla. 

Meillä on puolisoni kanssa yhteistä taivalta takana melkein 12 vuotta ja niistä olemme olleet naimisissa nyt lähes 2 vuotta. Muistan edelleen illan, jolloin hän minua kosi. Minua, joka silloinkin jälleen kerran istuin iltamyöhällä pieni nukkuva vauva sylissäni sohvalla, silmät turvoksissa kaikesta siitä itkemisestä ja mieli myllerryksessä kaikesta ahdistuksesta ja väsymyksestä, joita niihin aikoihin koin aivan liikaa. Minua. Ajattelin, että jos hän kosii silloin, kun elin vaikeinta aikaa elämässäni ja olin heittämällä ollut kaikkein huonoimmillani, niin wau. Hänen täytyy tosissaan haluta viettää loppuelämä yhdessä kanssani.