”Me tuskin olemme yhdessä loppuelämämme, mutta miksi sen edes pitäisi olla päämäärä?”

”Miksi niin monella tuntuu olevan stressi jostain niin vähäpätöisestä asiasta kuin että kestääkö suhde? Mikä siinä on niin kamalaa jos se ei kestä? Eikö tärkeämpää ole rakastaa nyt ja olla miettimättä mitään sen enempää? Miten kukaan voi tietää, miltä kymmenen vuoden päästä tuntuu?

Olemme olleet noin vuoden yhdessä mieheni kanssa. Olemme molemmat eronneita ja molemmilla on lapsi edellisestä suhteesta. Emme juuri tapaile lapsiviikoillamme, mutta lapsettomina viikkoina vietämme yhdessä aikaa toki niin että molemmille jää myös omaa aikaa ilman ketään.

Olemme rakastuneita. Itse olen korvia myöten rakastunut. Hän on maailman suloisin mies ja minua on kohdannut satumainen onni. Silti en voisi kuvitellakaan, että hän olisi jotenkin ”minun” koko loppuelämämme. En ymmärrä ajatusta sen takana, että miksi sen pitäisi olla niin. Meidän suhteemme on onnistunut jo nyt ja vaikka eroaisimme huomenna niin tämä ei olisi epäonnistuminen.

Todennäköisempää se on, että emme ole loppuelämää yhdessä kuin se, että olemme. Kuinka pitkään olemme niin sen aika ja rakkaus näyttää. Sen olemme yhdessä päättäneet, että me emme rimpuile väkisin suhteessamme emmekä ala elvyttämään rakkautta jos se kuolee. Tämä suhde on tarkoitettu niin pitkäksi kuin meillä on yhdessä hauskaa ja niin kauan kuin halua ja rakkautta riittää.

Saatamme olla juuri niitä helpoksi periksiantavia joita pitkään suhteessa olleet katsovat halveksuen. Me otamme tästä hetkestä kaiken irti ja päästämme irti sitten kun on sen aika. Toistaiseksi tämä on elämäni onnellisinta aikaa.”