”Minä olin vanhempieni viimeinen mahdollisuus tulla toimeen”

”Olin seitsemän, kun äitini ajeli uudehkolla saabilla takaisin Spar-kaupasta korvallaan vanha halkopuhelin. Istuin kartturinpaikalla jaloissani ostoskassi, kun yhtäkkiä äitini parkaisi ja puhkesi itkemään.
Auto heittelehti hetken suoralla tiellä ja halko hänen korvaltaan putosi ostoskassiin. Saab pysähtyi. Äiti hautasi kasvonsa käsiinsä. Minä nostin halon korvalleni.
”Haloo, tota, äiti ei voi nyt hyvin.”
Löin luurin hänen ystävänsä korvaan. Tajusin että isäni oli jälleen loukannut äitiäni ja halasin hänen tärisevää olemustaan. Sanatulva pulppusi hänen suustaan ja kuuntelin häntä. Tiesin jo kaiken. Mutten halunnut sekaantua.
Tää ei ollut eka kerta. En tiennyt ettei se ollut viimeinenkään.

Ei. Älkää luulko että isäni oli ainoa. Äidillänikin oli tapana tehdä virheitä. Alkoholi oli kuulemma kuningasten juoma. Nämä taistelevat Metsolat hakkasivat toisiaan. Isällä oli rakastajatar, jonka muistan lohduttaneen minua lankapuhelimessa heidän huutaessaan toisilleen.
Se oli ainoa hetki kun muistan jonkun minulle niin tehneen. Puhelu katkesi, kun äitini repi johdon seinästä.
Hän oli poissa. Lakkasin itkemästä. Koska sillä ei ollut merkitystä.
Ainoa asia, jolla oli merkitystä, oli se että tajusin juosta karkuun joutuessani kiistakapulaksi.

Äitini muutti omakotitalostamme pois. Itkin hänen peräänsä, mutta hän ei ottanut minua mukaansa. Isäni komensi, etten saisi mennä hänen luokseen. Olin kymmenen. Isä kertoi että äiti pakottaisi meidät muuttamaan. Kun en mennyt hänen luokseen, äiti palasi kotiin. Mutta jokin hänen silmissään oli kuollut.

Äitini kuoli syöpään neljä vuotta myöhemmin. Nykyään ajatellen, ehkä hän kuoli suruun. Kaipasin häntä. Ja kaipaan häntä yhä.
Isäni näkee minussa hänet. Kun hän juo, olen huora, arvoton, ihminen joka tekee huonoja päätöksiä. Minun piti kasvaa yli kolmekymppiseksi ennenkuin tajusin sen. Niin kauan hänen sanansa ovat minuun vaikuttaneet.
Nämä kaksi ihmistä. Voisivat olla nykypäivänäkin äiti ja isä. Todennäköisesti lapsella voisi olla turvallisempi elämä. Tai ehkä samanlainen.
Vaikka olikin kultainen 90-luku, kumpikaan vanhemmistani ei ollut työtön. He olivat vain onnettomia. Ja minä olin heidän viimeinen yrityksensä tulla toimeen.”