”Missä sun rohkeus nyt on, mikä on pahinta mitä voi tapahtua kun sä jätät sen?”

”Haluan vielä kiittää sinua rohkeudestasi ja sinnikkyydestäsi, kiitos että teet tärkeää työtä paskojenkin arvostelujen uhalla, arvostan.
Parisuhde-elämästäni saisi vaikka kirjan kirjoitettua, yritän lyhentää tarinani minimaalisiin mittoihin.

”Olen melkein koko aikuisikäni ollut parisuhteessa, syystä tai toisesta sinkkuilu ei ole ollut minun juttuni tai ainakaan kestänyt koskaan pitkiä aikoja.

Ensimmäinen parisuhteeni alkoi kun olin 17-vuotias. Se kesti viisi vuotta, jona aikana tutuksi tuli avopuolison alkoholin käytön siivittämät raivonpurkaukset, väkivalta ja viimeisenä pisarana raiskaus. Päivän varotusajalla, uuden asunnon avaimet taskussa pakkasin vaatteeni ja Jukkapalmun ja poistuin hänen elämästään vahvistamaan omia siipiäni ja kasvamaan omaksi itsekseni jälleen.

Kaksi vuotta kului ja tapasin itseäni kahdeksan vuotta vanhemman miehen. Hän tuntui turvalliselta, rauhalliselta, aikuiselta. 
Muutimme muutaman kuukauden päästä yhteen ja hän sai minut uskomaan että haluamme perheen, joten vajaa vuosi tapaamisestamme tulin raskaaksi ja loppuvuodesta 1999 saimme kaksoset.
Miehen toiveesta meidät vihittiin lastemme kastepäivänä. Muistan elävästi vihkiaamuna katselleeni krapulassa nukkuvaa tulevaa aviomiestäni ja miettineeni  ”:Olen tekemässä elämäni suurimman virheen”.

Parisuhteemme perustui siihen että minä hoidin kodin, lapset, kouluttautumisen ja työni, mieheni kävi satunnaisesti töissä, muuten hänen aikansa kului viinilasin äärellä tietokoneella istuen. 
Yhteistä aikaa tai tekemistä ei ollut, eikä sitä vuosien kuluessa oikein osannut toivoakaan, sitä jotenkin tottui toiseen ja siihen elämään sekä sielua jäytävään tyhjyydentunteeseen, eikä oikein osannut muunlaista kaivatakaan, sen muotoinen rakkaus tuntui riittävän, lapsilla oli turvallinen, ehjä koti ja perhe.

Kunnes sitten minulle ei enää riittänytkään, vaan halusin enemmän, syvempää kontaktia, läsnäoloa, rakkautta. Aloin pyristelemään, osoittamaan mieltäni sisäisen tyhjyyden vallassa, toivoin parisuhdeterapiaa, mieheni ei. Yritin keskustella, mieheni ei.
Kesällä 2013 tein eropäätöksen, miehelleni en sitä ehtinyt kertomaan kun hän tappoi itsensä.
Siihen päättyi 15-vuotinen parisuhteeni ja sai alun uudenlainen elämä. Kolme lasta ja kolmivuorotyö, omakotitalo ja lesken itsesyytökset.

Neljä kuukautta leskeksi jäämiseni jälkeen kohtasin miehen. Miehen joka puhui haavoittuneen sisimpäni pyörryksiin, jonka myötä löysin seksuaalisuuden itsestäni ensimmäistä kertaa elämässäni ja tunsin eläväni, todellakin eläväni!

Muutamassa kuukaudessa asuimme jo yhdessä ja alku vaikutti lupaavalta, minua hemmoteltiin parisuhdeajalla, hyvällä ruoalla ja suloisella lemmellä.
Ensimmäisen vuoden jälkeen alkuhuuma oli ohi ja narsistiset piirteet avopuolisossani eivät enää pysyneet minulta täysin piilossa ja parisuhteen oikukkuus alkoi ihmetyttämään. Kolmen ensimmäisen vuoden jälkeen alkoi viisivuotinen helvetti.

Avopuolisoni sairaalloinen mustasukkaisuus ja omistuksenhalu ajoivat minut kauas rakkaista ystävistäni ja perheestäni, sain osakseni jatkuvaa epäilystä, huorittelua, kyttäämistä, kaikki se henkinen väkivalta mitä narsistinen ihminen vaan voi toiselle tarjoilla, sen sain osakseni kultatarjottimella.
Kolme kertaa jätin hänet, kolme kertaa hän puhui itsensä takaisin ja joka kerta hetken oli taas kaikki hyvin.

Pinnan alla kyti kuitenkin liekki ja lopulta en enää vain jaksanut. Minua oli vuosikausia aivopesty ja kiristetty erilaisin asioin ja sanakääntein uskomaan syyllistyneeni kaikkiin niihin kamaluuksiin mistä minua ikinä syyteltiinkään, uskoteltu etten pärjää ilman miestäni, hän vannoi jo etukäteen tekevänsä elämästäni täydellistä maanpäällistä helvettiä jos päätyisin hänet jättämään. 
Minut oli lyöty niin alas etten enää tuntenut kykeneväni alemmas vajoamaan, mutta en nähnyt tietä ylöspäin, en tuntenut olevani riittävä saati riittävän vahva. Tunsin olevani täydellisen yksin ja kaipaavani ihmistä joka iskee nyrkin pöytään ja repii minut väkisin siitä helvetistä irti, olisin tarvinnut sellaista jo monen vuoden ajan, en vain ollut ollut valmis myöntämään avuntarvetta.

Äärimmäisen ahdistuneessa ja itkuisessa tilassa päädyin soittamaan puhelun, hätähuudon, ainoalle tuntemalleni ihmiselle jota koin voivani henkisesti kuormittaa tilanteessani ja jolta toivoin saavani voimaa, vastauksia, tukea, jotain.

Isoveljeni ensimmäinen lause tuli äärimmäisen helpottuneena ”Tätä puhelua mä olen odottanut monta vuotta!”
Hän kysyi minulta yksinkertaisen kysymyksen jonka olen tallettanut sydämeeni, jota taatusti käytän tilanteen tullen itsekin pelastaakseni läheisen ihmisen tavalla jolla veljeni minut pelasti.
Hän muistutti minua rohkeista valinnoista elämässäni kuten työpaikan ja paikkakuntien vaihdoista, lopuksi kysyen ”: Missä sun rohkeus nyt on, mikä on pahinta mitä voi tapahtua kun sä jätät sen?”
Tunnin puhelusta poiki eropäätös ja lopullinen ero, ruma, kurja ero, mutta pääasia oli että pysyvä sellainen. 
Vielä tänäänkin koen hyvin vahvasti että veljeni pelasti elämäni ja sitä kautta sain kuin taikaiskusta myös läheiseni jälleen lähelleni.

Päivälleen kolme kuukautta tuon kahdeksan vuotisen suhteen päättymisen jälkeen tutustuin mieheen jota olen odottanut koko elämäni.

Hyvin nopeasti sain ensimmäistä kertaa elämässäni syvän yhteyden mieheen, kaltaiseeni ihmiseen jonka seurassa saan olla oma itseni, joka rakastaa minua ehdoitta heikoimmillanikin. 
Minä ja kaikki läheiseni, lapseni mukaanlukien ovat kokeneet tämän miehen kuuluneen elämäämme aina, ensitapaamisesta lähtien.

Nyt, 50-vuotiaana, saan elää tasavertaisessa, arvostavassa avioliitossa jossa tulen päivittäin kohdelluksi prinsessana ja jossa saan vastavuoroisesti syyn avata sydämeni ja osoittaa pyyteettömän rakkauteni. Mieheni on paras ystäväni, kumppani jonka kanssa saan jakaa rakkaudellisuuden sen kaikissa muodoissa. 
Olen sanoinkuvaamattoman onnellinen tänään, samaan aikaan katson kiitollisuudella taakseni, parisuhdekokemukseni valmistivat minut tähän päivään, tähän rakkauteen.

Nyt tiedän miltä tuntuu kun tyhjyys sielussani on täytetty.”