”Mistä tietää, että nyt on aika astua tuntemattomaan ja pelottavaan?”

”Mies ja nainen, molemmat tahoillaan nuoruudenliitoissa, jotka oltiin solmittu ajatuksella, että ollaan loppuikä yhdessä.

Kumpikaan ei odottanut romanttista rakkautta kohdalleen, vaikka tahoillaan siitä oli kumpikin lapsuudesta saakka haaveillut. Olikohan se sittenkin meille lapsuuden prinsessasaduissa syötettyä, elokuvien ruokkimaa unelmaa, jolle ei koskaan olisi tilaa todellisuudessa?

Ehkä arki on sitä ”että ei vaan vituta todella paljon”, ilman suurempaa läheisyyttä. Kummassakin liitossa omat ongelmansa, kipeätkin. Paljon puhumattomuutta.

Sitten odottamaton sattui kohdalle. Toisen sanoista ja eleistä sai lukea jotain mikä oli elänyt syvälle haudatuissa haaveissa. Sielunkumppanuus, olisiko sitä todella? Tunteet vahvistuivat ja veri alkoi virrata euforisesti joka jäseneen vaikka rakkautta ei koskaan oltu sanottu ääneen. Ei edes kosketettu.

Mistä sen tietää, että se on oikeaa ja totta? Ettei kyse ole vain ohimenevästä hullaantumisesta. Mistä tietää, että on aika astua tuntemattomaan ja pelottavaan? Oli kauhein ajatus, että pitäisi rikkoa ja satuttaa toisia vaikka ei haluaisikaan.

Jos nyt ei, ei uskaltaisi enää koskaan. Tämä ”kerran elämässä”-tunne oli voimakas.

Niin heittäydyttiin. Upottiin toisiimme niin kuin vain kaksi rakastunutta voi. Ja kyllä, kosketamme edelleen, nyt jo vuosien jälkeen, toisiamme siten kuin ei kukaan koskaan ennen. Toisillemme olemme ne oikeat, jotka saamme toisistamme esiin parhaat, ei pahimmat puolet. Tunteita ja rakkautta osoitamme paljon. Alun suuret haasteet on selätetty ja elämä on jatkunut kaikilla osapuolilla. Ajatus siitä, että näin piti mennä, vaikka se sattui, on vahva.

On myös tunne siitä, että tätä ihmistä on odottanut koko elämänsä ja on kannattanut elää, koska on saanut kokea tämän suhteen. Tämä ihminen viehättää minua loppuun saakka, väliin toki ärsyttääkin ja riidellään, mutta rakkaus on ja se soi niin, että korvissa pauhaa.

Nimim. uskalsin”