Havaintoja parisuhteesta

Nainen, tapa äitisi sisältäsi!

Teksti: Havaintoja parisuhteesta

Olen kirjoittanut peilin katsomisen tärkeydestä. Haluan jakaa saamani tekstin, jossa nainen on katsonut peiliin arvostettavalla tavalla ja löytänyt käyttäytymiselleen syyt ja täten mahdollisuuden muuttaa sitä. Äärimmäisen tärkeä teksti ihan kaikille. Alla linkki samasta aiheesta miehille.

Mies, tapa isäsi sisältäsi!

Kiitos teksteistäsi, kiitos erityisesti näkökulmasta, jossa nostetaan esiin naisten arvostelevuus omaa puolisoa kohtaan. Asenne, että on puolison yläpuolella ja jotenkin häntä hallitseva. Ja kaiken pitäisi tapahtua naisen ajatusten mukaan, koska vain hän tietää, milloin on kodinaskareista kesälomasuunnitelmiin tehty kaikki oikein.

Olen itse tuollainen nainen.

Oppini olen saanut äidiltäni. Huomaan, että ollessani äitini seurassa, muutun kotona enemmän hänen kaltaisekseen. Onnekseni minulla on puoliso, jonka kanssa olen voinut asiasta puhua. Ja onneksi siedän itsessäni heräävän häpeän, kun tajuan toimivani kuin äitini ja pystyn kysymään itseltäni, että ihanko oikeasti, näinkö tämän tarvitsee mennä?

Onneksi siedän häpeää niin paljon, että pystyn pyytämään anteeksi ja voin samalla luottaa siihen, että puolisoni vastaanottaa anteeksipyyntöni, eikä käännä sitä minua vastaan. Vaikeaa tämä on, mutta olen päättänyt onnistua. Ensisijaisesti itseni takia, sen jälkeen lasteni takia ja viimeiseksi parisuhteen takia. Järjestys on tämä siksi, että en halua olla tyytymätön ja äärimmäisen vaativa lopun elämääni, enkä halua sellaista mallia antaa lapsilleni.

Lapsille haluan opettaa toista kunnioittavaa käyttäytymistä parisuhteessa ja miehelleni haluan osoittaa hänen olevan kaiken sen arvostuksen arvoinen, mitä voin hänelle osoittaa. Hän tukee vaikeina hetkinä, kannattelee minua, eikä kritisoi, vaikka toimin välillä todella väärin. Nämä ovat niitä tärkeitä asioita, eikä se, kuka on viimeksi imuroinut ja hoitanut tiskit.

Ja kun nekin hoituvat, jos ystävällisesti pyydän. Siihen riittää yksi kaunis lause: ”voisitko hoitaa tiskit”. Olen kasvanut ympäristössä, jossa noita lauseita ei ole kuultu ja pelokkaana on joutunut miettimään, siivoaako oikein ja oikealla hetkellä. Se on pirullinen taakka kannettavaksi, koska sitä huomaa vaativansa itseltään aivan järjettömän paljon koko ajan. Jos vaikka vähän hellittäisi, niin tällöin tulisi helpommin siedettyä myös puolison loikoiluhetket.

Itse huomaan perineeni kritisoinnin taidon äidiltäni ja kärsin siitä. Toki olen päässyt jo pahemmasta eroon, mutta sellaisia tyypillisiä lauseita äitini suusta on kuullut, kuten ”ei miehet tajua tällaisia asioita”, ”ei miehet osaa ajatella asioita” jne. Yleensä nämä liittyvät kodin siisteyteen tai lapsista huolehtimiseen.

Äitini on myös kritisoinut miestäni siitä, että hän on jatkuvasti vain puhelin kädessä. Tämä taas kotona ei pidä paikkansa, vaan äitini luona ollessa. Koska mieheni pakenee. Hän pakenee jatkuvaa arvostelua ja kokemusta siitä, ettei osaa tehdä mitään oikein. Ymmärrän tuon kokemuksen, paitsi että itse pyrin äitini läsnä ollessa hääräämään kuin heikkopäinen, ettei tule sanomista.

Sitten kun olemme jälleen oman perheen kesken kotona, niin tämä taipumukseni arvostella mieheni tekemisiä ja marttyyriksi heittäytyminen saa vain tulta alleen. Tavallaan se on opittua, mutta myös kateutta. Olen huomannut, että olen kateellinen sille, kun mieheni pystyy ottaa rennosti, vaikka on tiskit hoitamatta. Olen kateellinen siitä, että jos hän saa vapaata ilman minua ja lapsia, niin hän tekee itselleen mieluisia asioita. Minä taas siivoan ensin koko kodin ja sitten vasta rentoudun, jos aikaa jää. Eikä sitä yleensä silloin jää. Tämä taas lisää katkeruuttani sen suhteen, että minulla ei taas ollut mahdollisuutta levätä, vaikka tein ratkaisuni aivan itse ja olisin voinut itsekin höllätä.

Olen nyt pyrkinyt enemmän kyseenalaistamaan itsessäni herääviä ajatuksia sen suhteen, että kuka täällä päättää millainen koti pitää olla, kuka päättää milloin minä saan levätä ja ottaa rennosti. Kukaan muu ei sitä päätöstä oman hyvinvointini kohdalla pysty tekemään paitsi minä itse. Ja se on minusta kiinni, kerronko puolisolleni oloistani ja ajatuksistani avoimen rehellisesti, jolloin niihin voi ehkä saada vastakaikua vai puskenko vain raivolla eteenpäin ja kerään marttyyrin viittaa harteilleni ajattelemalla, että kukaan muu ei tee täällä koskaan mitään.

Jos alan vittuilemaan ja nälvimään, niin on aivan varma, että en saa apua mihinkään. Aiemmin tämä suututti entisestään, nyt jo vähemmän on niitä hetkiä, kun löydän itseni karjumasta kurkku suorana, että kukaan muu ei tee täällä koskaan mitään paitsi minä. Usein noissa menee nimittäin pahasti metsään. Koska kyllä tällä osallistutaan, kun sen ystävällisesti ilmaisee.

Äitini on kritisoinut usein isääni ja nykyään isäpuoltani siitä, kun asiat eivät tapahdu heti. Niiden pitäisi tapahtua saman tien, kun hän pyytää tai alkaa kiukkuaminen. Tästä on ollut hirveän vaikeaa opetella pois. Joka tapauksessa joudun opettelemaan toisen kunnioitusta, oman mieheni arvostamista, koska olen kasvanut ympäristössä, jossa sitä ei ole saanut opittua.

Se sisäinen tunne, mikä herää arvostelun hetkellä on tunne siitä, että en ole arvokas enkä tärkeä. Minua ei huomata ja minun tarpeillani ei ole väliä. Samalla nousee häpeä siitä, etten osaa hellittää ja huonona päivänä se häpeä kääntyy vihaksi, koska on helpompi syytää kaikki toisen niskaan kuin pysähtyä oman keinottomuuden äärelle.

Itse olen kärsinyt myös minuun kohdistuvasta vähättelystä, jolloin on hirvittävän vaikea osoittaa arvostusta toista kohtaan, kun on itse tullut vähätellyksi. Ja äitini omaa perhehistoriaa tietäen tuntuu, että hänellä on ollut aivan yhtä lailla kokemus vähätellyksi tulemisesta. Sellainen kokemus ja ajatus itsestä saa joko lannistumaan tai puskemaan enemmän.

Äitini ja minä kuulumme niihin, jotka puskemme enemmän. Ja siinä ei oma hyvinvointi paljoa hetkauta suuntaan tai toiseen, minkä vuoksi olen itse kärsinyt lukuisista uupumisista. Suurin tahtotila minulla onkin nyt sukupolvien välisen ketjun katkaiseminen ja oman hyvinvoinnin tärkeyden osoittaminen omille lapsille. Oman itsen arvostaminen ja sitä kautta myös muiden arvostaminen sekä sen näyttäminen.

Äitini on myös hyvä ja huolehtiva ihminen. Aikakautensa ihminen. Hänellä ei vaan ole ollut keinoja kohdata omia haavojaan. Se on meidän tehtävämme, jotta lapsemme voivat olla ilman tätä taakkaa.”

Lue myös

X