havaintoja parisuhteesta

”Oon ihan saatanan vihainen itselleni, että päästin itseni tuntemaan”

Teksti: Havaintoja parisuhteesta
”Mä oon rikki, mun sydän on revitty rinnasta ja rutistettu rusinaksi enkä mä tiedä tuleeko siitä enää ikinä ehjää ja toimivaa. Uskallanko enää ikinä päästää itseäni tuntemaan yhtään mitään. Tässä kävi just niin kuin oon pelännyt. Kun päästää itsensä tuntemaan ja välittämään, putoaa kovaa ja korkealta ja ylös pääseminen tuntuu liki mahdottomalta, kun jokainen luu on murtunut ja pelkkä liikkumisen ajatteleminenkin sattuu.
Oon ihan saatanan vihainen itselleni, että päästin itseni tuntemaan, innostumaan, välittämään. Mutta mitä mahdollisuutta mulla oli estää sitä? Jo niistä ensimmäisistä viesteistä muodostui jotain ihan erilaista kuin koskaan aiemmin kenenkään kanssa. Mies, jollaisesta olin aina haaveillut ja jollaisia en uskonut edes olevan olemassa. Jotain äärimmäisen harvinaista, jonka myös sä tunsit. Ja sanoit sen, yhteenkuuluvuutta kuin ei ikinä ennemmin. Mun olisi pitänyt olla hirvittävän kova ja kylmä kyetäkseni estämään itseäni tuntemasta, ihastumasta, toivomasta, uskomasta. Enkä mä ole sellainen. Kaikesta elämän tuomasta kuonasta, kyynistymisestä ja turhautumisesta huolimatta se hömppäromantikko jossain sielun syvyyksissä on jaksanut uskoa sielunkumppanuuteen, ikuiseen rakkauteen, siihen oikeaan. Ei, ei mulla ollut mitään keinoa tukahduttaa sitä liekkiä, joka leimahti täysin odottamatta ja pyytämättä.
Elämä kuitenkin tuli väliin. Löysit liikaa, liian pian. Vedit hätäjarrusta ja hyvä niin. Tarina olisi päättynyt nopeasti, jos se olisi edennyt. Ja toisaalta, huono niin, sillä tarina olisi silloin päättynyt aiemmin ja säästänyt mut tältä tuskalta. Vei kolme kuukautta päästä siihen, etten joka päivä tai edes joka viikko ajatellut sua. Miettinyt miksi ja mitä jos. Mä tein töitä sen eteen, panin holtittomasti merkityksettömien tyyppien kanssa, etsin uutta jännitystä viemään ajatuksia muualle ja auttoihan se vähän. Tulipahan koettua yhtä ja toista ja todettua, ettei sellainen elämä ole mua varten. Ja aina välillä mietin sua, ootko kunnossa, miten sulla menee.
Ja sitten laitoit viestiä, neljän kuukauden hiljaisuuden jälkeen. Mietin vastaanko, annanko olla, pystynkö elämään vastaamattomuuden kanssa vai jääkö se sitten ikuisesti kaivertamaan, se mitä meillä olisi voinut olla. Pakko mun oli vastata, pelata loppuun. Sama taika oli edelleen siellä. Molemmat tunsi sen. Elämä oli vieläkin välissä, mutta alkoi helpottaa. Toivoa oli, että joku päivä nähtäisiin. Universumi kuitenkin kasasi tielle koko ajan uusia esteitä, heitteli kapuloita rattaisiin, mutta yksi kerrallaan ne hoidettiin pois.
Tuli vihdoin se päivä, kun nähtäisiin. Kummallakaan ei ollut mitään epäilystä siitä, etteikö tämä olisi jotain elämää suurempaa. Oli järjestetty yhteiset lapsivapaat viikot, työvuorot yhteistä aikaa ajatellen, kumpikin suunnitteli tulevaa. Ja silmänräpäyksessä se loppui. Yksi epäonnistunut akti. Ei kemiaa, ei haluamaasi roihua. Olit ehdoton, kaikki tai ei mitään ja heti. Vaikka yritin ehdottaa, että kokeillaan uudestaan, otetaan rauhallisesti, tutustutaan toisiimme, niin ei. Päätit, että millään muulla ei ole merkitystä. Ei tehdyillä järjestelyillä, ei sielujen yhteydellä, ei samankaltaisuudella, ei yhdessä viihtymisellä, ei yhteisillä samanlaisilla toiveilla, ei millään muulla kuin sillä, ettet saanut sitä tunnetta heti ja olit luvannut itsellesi, ettet tyydy vähempään kuin siihen. Mitäpä mä siinä enää pystyin tekemään. Sä olit valmis heittämään kaiken sen elämää suuremman yhteenkuuluvuuden pois, etkä halunnut enää antaa meille mitään mahdollisuutta. Se tuntuisi naurettavalta, ellei se olisi äärimmäisen surullista ja tekisi niin kovin kipeää.
Ystävyyttä tarjosit, mutta miten mä pystyisin siihen? Miten voisin istua iltaa luonasi juttelemassa ja tuntea sen yhteyden saamatta kuitenkaan mitään, muuta kuin ystävyyttä. Se on tämän ison ammottavan haavan auki pitämistä ja repimistä. Silkkaa kiusaa. Miten voisin katsoa vierestä, kun menet elämässä eteen päin, kun itse vasta yritän ymmärtää asiaa? Ajatus siitä, ettet kuulu elämääni tuntuu äärimmäisen kurjalta, mutta yhtä kurjalta tuntuu ajatus pelkästä ystävyydestä. Koska mulla on tunteita, eikä niitä voi kääntää pois napista painamalla. Minä en voi, vaikka sä voisitkin.
Kerroit tehneesi veljen ideasta uuden profiilin Tinderiin ja myönnän käyneeni katsomassa. Siellähän se. En ymmärrä. Perjantaina lähettelit mulle sydämiä viesteillä, koit yhteyden ja suunnittelit tulevaa. Lauantaina se oli siinä, ei yhteistä tulevaisuutta. Sunnuntaina sulla on profiili Tinderissä. Miten voit kääntää tunteet pois päältä? Miten joku, joka kutsuu itseään perinjuurin romantikoksi voi unohtaa sen yhteyden tunteen sormia napsauttamalla? Mua yököttää pelkkä ajatuskin siitä, että joutuisin taas aloittaa alusta. Perata sitä loputonta sinkkumiesten tunkiota löytämättä yhtään järkevää tyyppiä. Mitä sä luulet sieltä löytäväsi? Laastareita? Itse lyttäsit kaikki laastarisuhteet toimimattomina. Uuden samanlaisen yhteyden johonkin toiseen? Onnea etsintään. Mulla se vei viisi vuotta ja tuhansia viestittelykumppaneita. Uuden samanlaisen yhteyden johonkin toiseen, jonka kanssa myös se haluamasi roihu palaa välittömästi? Melkein tekisi mieli sanoa, ettei satuolentoja ole.
Sitten kun oot plarannut Tinderin läpi kolmeen kertaan, pannut kaikkea mikä liikkuu ja edelleen koet tyhjyyttä, sitten sä muistat mut ja laitat mulle viestiä. Aika hioo sun ehdottomuutta, kun huomaat odottavasi ja vaativasi mahdottomuuksia. Sä laitat mulle viestiä, revit auki taas sen saman haavan ja mun pitää taas päättää mitä mä teen. Vastaanko vai unohdanko. Jos vastaan, jos unohdan taas itseni suojelemisen, niin mä en enää ole yhtä kiltti ja sopeutuvainen, vaan myös osaan vaatia. Ehkä. Toivottavasti. Mä toivon, että sä olet silloin katuva ja ymmärrät kuinka mua satutit, vaikket sitä halunnutkaan. Mä toivon, että mun sydän on silloin eheytynyt edes vähäsen, sillä just tällä hetkellä tuntuu siltä, ettei se ikinä eheydy ennalleen.
Mä toivoin, että tämä olisi kaunis tarina siitä kuinka tässä armottomassa menneisyyden taakkoja kantavien aikuisten deittimaailmassa saattaa joskus käydä uskomaton onni, edes jollekin. Se tuo toivoa muille. Ja lauantai-iltaan asti mä uskoin, että saan sellaisen kauniin tarinan kirjoittaa. Kuin sadun, jossa mennään vaikeuksien kautta voittoon ja tehdään jotain kaunista. Mutta kirjoitinkin sadoin kyynelin kastellun tarinan jälleen yhdestä pettymyksestä ja sydänsuruista. Elämän julmuudesta, kun se tarjoaa kaiken ja ottaa sen odottamatta pois, ilman että pystyt itse asiaan vaikuttamaan mitenkään.”

Lue myös

X