”Suhteet opettivat minulle, että kuinka rikkinäinen ja keskeneräinen mies olenkaan”

”Oma tarinani on kasvutarina rakkauden näkökulmaan ja siihen sisäisen lapsen yhteyteen, jota olen janonnut koko kohtalaisen pitkän elämäni. Minulla oli suhteellisen iäkkäät vanhemmat, 30-ja 40-luvulla syntyneet isäni ja äitini. Isäni, eli elämäänsä kymmenen veljen ja siskonsa kanssa. Hänen isänsä oli kova, tyly ja ilmeisesti rakkautta vain vähän antava, äitinsä oli kodin hengen luoja, väsymätön ja urhea. Isäni oli omaksunut lapsuuden kodissaan rehellisyyttä, suoraselkäisyyttä ja ahkeruutta, jotka ovat olleet elämän ohjenuoria. Ja tämän päivän näkemyksellä hänestä, pohjimmiltaan hyvin herkkä ja kiltti mies, elämän kovettama suorittaja kuitenkin.

Uskonto on aina ollut läsnä isäni elämässä ja nuorena opittu kovan työn tekemisen asenne näkyi sen aikaisilla työmailla. Ja kovat työt ajankuvaan vaativat kovat huvit. Isäni oli siitä erityinen, että vaikka kuinka oli krapula, hän teki työnsä ja tunnollisesti. Ihmissuhdetaidot olivat ymmärrykseni mukaan hyvin vajavaiset ja ajankuvan vaikutelma oli, että naisen ja miehen ymmärrys toisistaan eivät oikein kohdanneet. Ensimmäinen rakkaus löytyi vähän alle kolmikymppisenä ja johti kihlautumiseen mutta ei sen pitemmälle. Reilu nelikymppisenä 70-luvulla alkoi tapahtumaan, tuli uskoon ja tapasi äitini, johon aika nopeasti rakastui, johti naimisiin menemiseen.

Äitini ja isäni kommunikointi oli minun lapsuudessani ongelmallista. Eikä tuolloin juurikaan ymmärretty tunnetaidoista, ei tiedetty tunnelukoista eikä sisäisen lapsen tarpeista, eihän silloin ollut sanoja tunteille sillä tavoin kuin nykyään on. Tästä esimerkkinä hoitamaton koti oli syy, jonka takia isä toisinaan suuttui tosi pahoin ja vaikka ei lyönyt mutta suuttumus oli varmasti pelottavaa. Silti en sitä kokenut pelottavana, koska suuttumus ei koskaan kohdistunut minuun. Joskus huonekalut hajosivat kappaleiksi. Ja tässä on yhteys elämääni, omaksuttu käytösmalli ja tapaani kohdata suuttumus, kun turhauduin tottelemattomuuteen omien lasteni suhteen.

Tästä taustoituksesta hyppäys omaan tarinaani.
Kuusivuotiaana vanhempien ristiriidat kasvoivat siihen mittaan, että sosiaalitoimi teki päätöksen ja minut huostaanotettiin. Äitini jäi vanhempien eron myötä etäiseksi ja yhteys häneen katkasi. Sieltä peräisin on oma keskivahva tai vahva tunnelukko, hylätyksi tulemisen tunnelukko. Hylkäämisen kokemus oli todella vahva, lohduton. Se tunne, kun joutuu vanhemmasta eroon, eikä ole takeita pääseekö takaisin. Siitäkin huolimatta suhteeni ja yhteyteni isääni, siinä määrin, kun se oli mahdollista, säilyi vahvana. Lastenkodin ympäristö oli hyvin kodinomainen, paitsi toki 23 muuta lasta ja useita ammattikasvattajia saman katon alla. Sieltä opin sopeutumisen taidon, opin myös tunnesäätelyä, siinä määrin, jotta uhkaavat tilanteet vältyttiin. Osa lapsista oli tosi rikkinäisistä perheistä, ja kaikenlaiset päihteet olivat olleet tuttuja osalle vanhempien tai jopa omakohtaisen kokemuksen kautta.

Olin nuorena kiltti, ujo ja arka lapsi ja ainoa käyttäytymismuoto oli olla sopeutuva, tunnollinen ja reipas. Alakoulussa jo huomattiin, että olin liikunnallisesti lahjakas ja aloitettu urheiluharrastus muuttui kilpaurheiluksi hyvin varhaisessa vaiheessa.

Itsellä kävi siinä mielessä hyvin, että lapsuuden kodista en saanut mukaani mallia päihteistä, enkä epärehellisyyttä. Olen jälkeenpäin miettinyt omaa suhdettani pettämiseen ja havainnut kuinka tämä on lähtöisin isästäni ja hänen ihanteistaan. Vaikka lastenkodissa sai muiden lasten kautta erilaista mallia ihmissuhteisiin, isän antama malli oli vahvempi.

Se mitä en tiennyt itsestäni hyvin pitkään aikaa, liittyi herkkyyteen ja tunteelliseen mieleen. Olin siinä uskossa, että olen ahkera, tunnollinen ja kiltti mies, näistä aineksista hyvä puoliso rakentuu. Nuoruus ja varhaisaikuisuus meni koulun, urheilun ja kavereiden ehdoilla, ei tosin välttämättä aina tuossa järjestyksessä. Kasvupaikan opeilla näyttäydyin mukavana, hyväluontoisena ja kilttinä miehenä, mistä on ollut apua opinnoissa, työelämässä sekä kaikenlaisissa sosiaalisissa tilanteissa. Aikuisiällä olen huomannut lapsuuden tunnelukon vaikutuksen esimerkiksi yksinollessa, yksinolemisen sietämisen vaikeutena ja yksinäisyyden lohduttomuutena.

Opiskeluaikainen minäni näyttäytyi miellyttävänä ja ns. varjopuoleni jäi piiloon hyvin luontevasti. Jo silloin, näin jälkeenpäin ymmärrettynä, tunnelukko vaikutti siihen, että osa minusta jäi läheisissä ihmissuhteissa piiloon hylkäämisen pelon vuoksi. Se oli juuri se puoli, joka sanoi, että tämä ei ole hyvä juttu ja en tykkää tästä jne. Opiskelun loppuvaiheessa tapasin lasteni äidin, tästä alkoi rakkauden vaihe ja tämä vaihe, jossa opettelen itseäni rakastamaan kokonaisena, jatkuu edelleen.

Tässä suhteessa syntyi kaksi ihanaa poikaa. Tässä suhteessa oli erilaiset kokemukset, erilainen elämänhistoria ja se teki jo alusta saakka erilaisen suhtautumistavan moniin asioihin. Ja sitä on niin helposti sokea itselleen ja sille lähi-ihmiselle, ettei haasteita niin näe ja sitä mukaa kun jalat irtoavat maasta, se on lähes mahdotonta tunnistaa. Jo alusta saakka oli itselle luontaista, että halusin olla mieliksi toiselle ja mahdollisimman hyvä.

Kun oikein rakastaa toista, se on luontaista olla toiselle miellyttävä mutta elämässä on opittava pitämään raja siinä, miten omaa käytöstään säätelee, ettei hukkaa osaa itsestään. Tässä selkeästi nousee esiin tunnelukko, hylkäämisen pelko oli niin syvällä, että en tunnistanut kuinka omat rajat tuli rikottua hyvin helposti. Omien tunteiden tukahduttaminen, miellyttäminen, joustavan luonteen venyttäminen ja tarpeiden laiminlyönti sekä vaativa sisäinen puhe, olivat niitä keskeisiä piirteitä, joita käytöksessäni esiintyi. Eipä ihme, että yhteys toiseen alkoi rakoilemaan ja erilaisia näkemyksiä esiintyi. Ajan saatossa tuli riitelyä ja tähän myös kehittyi taitoja, joita inhosin yli kaiken. Tällaiset tarinat harvoin päättyvät hyvin, tämäkin päättyi 13 vuoden jälkeen.

Eron jälkeisinä vuosina eripituiset suhteet osoittivat hyvin nopeasti sen, kuinka rikkinäinen olinkaan, keskeneräinen mies. Terapian tarve tuli ilmeiseksi. Sattumalta ja ystäväni avulla löysin paikallisen seurakunnan perhetyöstä sellaisen työntekijän, joka on psykoterapeutin koulutuksen saanut ja sen lisäksi hänen edellinen työnsä liittyi huostaanottoasioihin. Ja terapia todella auttoi, rikkinäisyyden kasaaminen pala palalta ja rajojen rakentaminen oli aivan ihana kokemus. Oma kokemukseni on, että ihmeitä saa itsessään aikaan, jos on avoin, vastaanottavainen ja on halu ymmärtää ihmisiä, lähtien itsestään. Kun mietin elinkaarta tähän päivään, vaadittiin 40 vuotta elämää ja läheisiä ihmissuhteita, jotta ymmärrys siitä, että on opeteltava rakastamaan itseään sisältä käsin, ja opeteltava tuntemaan itsensä kokonaisena ja sitä kautta rakkaus toista kohtaan on mahdollista ja myös mahdollistaa terveet ihmissuhteet kaiken kaikkiaan.

Nyt 43-vuotiaana, osaan ymmärtää kuinka terve ihmissuhde rakentuu, arvostaen avoimuutta ja näen siinä pohjan onnistuneille ihmissuhteille, herkkyyden ja tunteellisuuden tunnistaminen ja halu rakastaa näitä piirteitä itsessä. Myös tärkeinä taitoina näen kriittisen itsereflektion ja omien kehitettävien ominaisuuksien tunnistamisen ja halun kehittyä parhaaksi versioksi itsestään. Koska se on se mitä annan rakkauden alttarille.

Paitsi, että edelleen sitä ihmisen, rakkaudellisen yksilön on kehitettävä itseään ja tunnelukko/tunnelukot eivät häviä koskaan mutta muoto muuttuu sellaiseksi, jota on mahdollista rakastaa.”