”Tarina kahdesta isästä joista minulla ei ole enää kumpaakaan”
”Kun olin lapsi, ajattelin, että minulla on maailman paras isä. Sellainen, joka on vähän outo ja joissain asioissa tiukka ja turhan pelottava, mutta hän oli juuri minun isäni ja siksi hirvittävän erityinen. Lapsena saatoin polkaista isän työpaikalle syömään kanelikorppuja ja tutkimaan vastamaalattuja autoja. Joinakin aamuina heräsin väkisin katsomaan formuloita, kun velikin teki niin. Minun paikkani oli sohvalla, isän jalkopäässä, hänen suurien jalkojensa takana. Siinä pienessä sykkyrässä oli turvallista nukahtaa kesken formuloiden.
Kun minä täytin 11, minun ruskeatukkainen isäni tapasi uuden puolison. Elämä eteni rytinällä ja kohta isän kodissa asui äitipuoli perheineen. Isä sairastui sairauteen, joka äitipuolellani jo oli ja elämä muuttui. Isän luona vieraillessa istuin usein vessassa toivomassa nielemässä kyyneleitä. Viikonlopusta toiseen vakuutin itselleni, että seuraava kerta olisi parempi. Isän luona minusta tuli muiden lasten äiti. Opettelin tekemään ruokaa ja hoidin sisaruksia kun isä ja äitipuoli olivat poissa. Kasvoin teiniksi, joka kantoi harteillaan maailman kokoista taakkaa. Minä en koskaan olisi isälleni alkoholia tärkeämpi. Olin kuinka hyvä, reipas ja ahkera tahansa, en koskaan olisi tarpeeksi.
Samoihin aikoihin, kun isän kotiin asettui uusi ihminen, myös äidin kotiin löysi tiensä uusi aikuinen. Minä yritin lapsen vimmalla suojella pientä perhettäni tuolta tuntemattomalta tyypiltä. Hän kuitenkin sai rikottua sen muurin, jonka olin ympärilleni kasannut. Hänestä tuli minulle yksi maailman tärkeimmistä ihmisistä. Minun isäpuoleni oli viisas ja tarkkasilmäinen lämmin ja oikeudenmukainen. Hänellä oli kiusallisen outo huumorintaju ja hän opetti meidän kaikki nauramaan itsellemme. Minä sain elämääni aikuisen, joka antoi rakennuspalikoita rikkinäiselle teinille. Minun isäpuoleni näki, että reippaan ja kiltin tytön sisällä on jotain synkkää ja surullista. Hän toi turvaa ja vakautta, antoi minun ja sisarusteni olla lapsia. Koskaan ei tarvinnut pelätä tai olla huolissaan.
Vierailin biologisen isäni luona sinnikkäästi lukioikäiseksi asti. Lopulta luovutin. Minulla ei ollut enää voimia valvoa öitä miettien, miten pelastaisin koko perheen, jos isä ja äitipuoli sammuisivat yöllä tupakoidensa kanssa. En enää jaksanut kuunnella riitojen ääniä tai kantaa aikuisia kotiin, kun heidän jalat eivät enää kantaneet. En enää jaksanut antaa mahdollisuuksia ja toivoa parempaa. Työnsin syyllisyyden tunteen taka-alalle ja nautin siitä perheestä, joka äidin luona oli. Turvallisesta ja hyvästä. Isäpuoleni oli tullut jäädäkseen ja minä pystyin hetkeksi rentoutumaan. Ehkä koko ajan ei tarvitsisi pitää kaikkia lankoja käsissään.
Kaikki kuitenkin muuttui. Hetkessä olikin aika ennen ja jälkeen. Minun isäpuoleni teki itsemurhan ja vei turvallisuuden tunteen mukanaan. Yhtäkkiä minua katsoi peilistä nuori aikuinen, joka ei ollut koskaan tarpeeksi hyvä, jotta isä olisi lopettanut juomisen, eikä hän ollut myöskään tarpeeksi hyvä, jotta toinen isä ei olisi tappanut itseään.
Ja lopulta minä istuin terapiassa puhumassa molemmista isistä. Siitä, joka vielä eli ja siitä, joka ei enää elänyt. Pohdin menneisyyttä, tulevaisuutta ja minuutta. Mietin, millainen minä jää kaikesta tästä jäljelle. Väkisin yritin luoda suhdetta siihen vielä elossa olevaan vain huomatakseni, että minä olin ainoa joka yritti. Luovutin ja annoin itselleni luvan surra sitä isää, jonka minä menetin. Sitä, joka oli biologiaa lukuun ottamatta kaikin tavoin minun isäni. Annoin itselleni anteeksi oman inhimillisyyteni, sen, että mikään minussa ei tehnyt minun isästäni alkoholistia, eikä mikään minussa aiheuttanut isäpuoleni itsemurhaa.
Joskus kauan sitten vielä toisinaan leikittelin ajatuksella erilaisista iseistä. Millaista olisi jos. En kuitenkaan osaisi muuttaa mitään, mitä on tapahtunut. Olen kiitollinen minun isäpuolestani. Yhdessä vietetty aika oli auttamatta aivan liian lyhyt, mutta häneltä sain rakennusvälineitä, joilla sain itseni kasattua kaiken jälkeenkin. Hän jätti minuun merkittävän jäljen ja olen onnekas, että juuri hän kulki elämässäni silloin, kun biologinen isäni ei siihen kyennyt,
Biologinen isäni ajatteleminen aiheuttaa minussa enimmäkseen surua. Olen kiitollinen kanelikorpuista ja suurista jaloista, joiden taakse sain joskus käpertyä. Salaa joskus toivoisin, että voisin vieläkin hetkeksi istua sohvan nurkkaan isän jalkojen taakse, kun maailmalla on turhan paljon annettavaa. Luulen kuitenkin, että olemme nyt jo niin kaukana toisistamme, että emme enää löydä perille toistemme luokse. Olen iloinen siitä, että biologinen isäni on pystynyt olemaan paremmin isä meistä nuorimmille. Heillä on toivottavasti kauniita tarinoita kerrottavanaan.
Ja kaikesta huolimatta tässä minä seison. Kahdella jalalla, vähän arpisena ja horjuvaisena, mutta varmana. Siitä huolimatta ja juuri siksi, että kaikki on tapahtunut.”
Kommentit