”Tätä jatkui 10 vuotta, veljeni murskasi itsetuntoni”

”Kiusaamis aihe on ollut mediassa vahvasti esillä ja tuntuu että viimeinkin haluan tuoda oman tarinan julki. 

Kuinka kärpäsestä tuli härkänen.

Mä olin pienenä tyttönä iloinen rallattelija ja julistin seksuaalisuuden ilosanomaa tarhantätejä myöten.

Äh puh pentti jne hauskoja loruja, mikäs sen kiinnostavampaa 5-6- vuotiaana!

Noin 5 -vuotiaana leikittiin parin hyvän kaverin kanssa lääkärileikkejä. Esiteltiin toisiamme, saatettiin maata päällekkäin vaatteet päällä tai barbit teki temppujaan.

2 vuotta vanhempi veljeni nämä leikit kuitenkin huomasi ja kertoi äidille. Erään kerran äiti sitten koko perheen kuullen sanoi että et kai oo mennyt tekeen mitään tyhmää ja täydellisessä hädässä kielsin kaiken.

Tunsin itseni pahaksi ja häväistyksi.

Tämän episodin jälkeen ruokapöydässä veljeni totesi kasuaalisti minun olevan huora.

Kukaan ei siihen sen enempää kommentoinut. 5 vuotiaan tiedoilla en vielä ymmärtänyt mitä huora tarkoittaa mutta jotain todella pahaa sen täytyi olla. Sisälläni oli suuri häpeä ja hämmennys.

Aikaa kului ja lääkärileikitkin oli jääneet. Veljeni ei kuitenkaan tahtonut unohtaa asiaa. Sanavarastokin kehittyi jonka jälkeen aloin olla huoran sijaan lesbo. Halveksuttava ja hävettävä. Veljeni oli luonteeltaan ailahtelevainen ja tiesin että hänellä oli omia ongelmia.

Mä olisin halunnut olla kaveri ja rauhassa.

Kiusaaminen muuttui pienistä vihjailuista kokoajan useammin uhan tunteeseen. Että paljastun. Olin alkanut uskomaan että olen tehnyt jotain niin hirveää että jos paljastun kaikki hylkää. Ystävät ja ennen kaikkea perhe. Koitin sulkea asian pois mielestäni,saatoin hikoilla öisin ja hermostoni kävi kovilla. Sydän hakkasi tuhatta ja sataa joka ainoa kerta kun asia otettiin esiin. Pahinta oli että koskaan ei tiennyt millä tuulella veljeni oli. Saisiko tänään olla kotona rauhassa. Yhtenä hetkenä saattoi olla mukavaa kunnes hän muisti palauttaa maan pinnalle.

Tätä jatkui 10 vuotta. Veljeni murskasi itsetuntoni. 

Tuskanhikeä, sydän hakkaa. Paljastumisen pelko. Maailman isoin häpeä ja sitä pieni minä jouduin aivan täysin yksin kantamaan. Kellekään ei voinut kertoa. Mieluummin kuolisin.

Olin 15v kun veljeni sai muuta tekemistä ja tiedän että hän jatkoi muiden kiusaamista.

Mut jätettiin rauhaan mutta asia oli jo hermostossa.

18 vuotiaana koitin yhden kerran kaikki rohkeuteni keränneenä äidille kertoa että tietääkö hän mitä näiden vuosien aikana on tapahtunut. Miten mut on tuhottu. Vastaukseksi sain että ”Ei se kai nyt niin paha oo ollut.”

Toisaalta,enimmäkseen piilossahan tää kaikki tapahtui.

Nykyään ollaan ok. Menneisyydestä ei oo koskaan puhuttu ja luulen ettei edes tiedä mitä teki. 

Mun veli on aikuisena joutunut kokeen ihan hirveitä aisoita.

Jotain mun traumoista kertoo se että näistä kauheuksista kuullessani joku mun sisällä sano että ansaitsi sen- ja ihan samassa ajatus anteeks ei tietenkään ansainnut.

Kumpa olisin tiennyt että mä olin viaton pieni ja täysin normaali. Ja kumpa joku olis nähnyt tilanteen ja lopettanut piinan ajoissa.

Nyt voin olla se aikuinen itselleni.

Mullon mies ja lapset ja hauskaa että saan tykätä myös tytöistä jos siltä tuntus!

Boom veikkaseni!”