”Tiedän kyllä että se ei koskaan ole lapsen vika”

”Tämä kaikki tapahtui 90-luvulla. Perheeni asui pienellä paikkakunnalla pohjoisessa.  Siihen kuului minun lisäkseni äiti, isä ja 8 vuotta vanhempi isoveli. Emme olleet rikkaita, mutta pärjäsimme hyvin. Emme saaneet aina veljeni kanssa mitä tahdoimme, mutta silti todella paljon.

Kotimme oli lämmin, turvallinen ja rakastava.
Asuimme rauhallisella omakotitalo alueella ja meidän läheisyydessämme asui useampi lapsiperhe.

Kokoonnuimme aina toistemme tai muiden naapureiden pihoille leikkimään. Oli kesä tai talvi, aina riitti vilskettä. Naapurit tulivat hyvin keskenään juttuun ja tiesivät toisensa.

Ihan meidän naapurissa asui vanhempi mies naisystävänsä kanssa, heidän pihallaan oli mahtava leikkiä, koska tilaa oli paljon.

Ystävystyin n.4-5 vuoden vanhana kahteen tyttöön joista toinen oli minua vuoden nuorempi ja toinen vuoden vanhempi.
Tytöt asuivat sillä tavalla lähellä, että kun oikaisi naapureiden pihojen poikki, ei mennyt kauaa kun pääsi näiden tyttöjen ovelle.

Meiltä kun lähti, piti ohittaa tämä yllä mainitsemani vanhemman miehen talo, että pääsi seuraavan naapurin pihalle. Sen vieressä oli tyttöjen koti.
Tyttöjen ja vanhemman miehen talon välissä oli siis talo, jossa maailmani romutettiin.

Kyseisessä talossa asui toinen vanha mies vaimonsa kanssa, joka oli aina iloinen ja ystävällinen. Tämä mies oli todella mukava ja kohtelias etenkin kaikkien lasten vanhemmille.
Minulla oli aina tunne, ettei tämän miehen vaimo voinut sietää minua. Hän oli iloinen ja hymyili kaikille muille.

Leikimme heidän pihallaan myös useasti, sillä tyttöjen ja hänen pihansa olivat ihan vierekkäin. Mies antoi meille usein herkkuja ja viihdytti meitä jutuillaan. Sitten jossain vaiheessa kaikki alkoi muuttumaan.

Kun tytöt olivat reissussa, hän pyyteli minua sisälle taloon kylään. Hän teki ja sanoi asioita, vain silloin kun olin siellä yksin.
Hänen vaimonsa oli aina sopivasti muualla, joten mikä mahtava tekosyy pyytää viatonta lasta kyläilemään.
Aluksi näinä kertoina ei tapahtunut mitään ”väärää”. Kunnes alkoivat ehdotukset riisuuntumisesta ja valokuvaamisesta ja kuinka sillä tienaa valtavasti kaikenlaisia herkkuja. Olin tällöin noin 6 vuotias.

Tunnen edelleen syyllisyyttä ja häpeää tätä kirjoittaessa, että miksi voi miksi en silloin tajunnut sen olevan väärin. Miksi suostuin kaikkeen siihen.

Tätä kaikkea jatkui ainakin reilu vuosi. Hän pussaili minua suulle, halusi nähdä vaatteiden alle, halusi kosketella.
Hän jopa pyysi minua saaristoon veneilemään.

En ollut koskaan päässyt veneen kyytiin, koska emme omistaneet venettä. Joten myös vanhempani halusivat minun pääsevän tälle retkelle ja päivä lyötiin lukkoon. Tulin kuitenkin kuumeeseen juuri reissupäivänä ja matka peruuntui. Tätä ei yritetty järjestää enää uudelleen. Muistan kysyneeni uutta retkeä tältä mieheltä, mutta hän sivuutti sen aina jollain.
Jälkeenpäin olen vain miettinyt, että luojan kiitos en päässyt lähtemään.

Lopulta n. 7-8 vuotiaana kysyin näiltä ystäviltäni, tekeekö tämä mies heille mitään tai pyytääkö hän tekemään erilaisia asioita. He hämmästelivät ja sanoivat, ettei mitään sellaista ollut heille koskaan tapahtunut.
Nuorempi tytöistä oli puhunut asiasta kotona ja he järkyttyivät. Järkyttyivät siitä, että heidän naapurissaan asuu tyttö, joka selittää hirveitä perättömiä asioita mukavasta vanhasta miesparasta. Tytöt eivät saaneet hetkeen leikkiä kanssani, koska seurani ei tehnyt hyvää heidän lapsilleen. Asia jäi siihen.

10v myöhemmin, katsoin rikosohjelmaa tv:stä jossa käsiteltiin lapsen hyväksikäyttöä. Päätin rohkaistua ja otin kotona asian ensimmäistä kertaa puheeksi äitini kanssa. Vannotin häntä ettei asiasta saa puhua kenellekään, varsinkaan isälleni tai veljelleni. Sillä seuraukset siitä olisivat olleet huonot jokaiselle. Yritin suojella minulle rakkaita ihmisiä vääriltä valinnoilta.

Äitini oli todella järkyttynyt ja syyllisti itseään miksei hän ollut tajunnut mitään. Puhuimme tästä paljon yhdessä. Aikansa tätä sulateltuaan, äitini muisti ja kertoi tilanteen jossa oli tullut minua hakemaan tämän miehen luota. Olin istunut kahdestaan tämän miehen kanssa ja hän oli pitänyt minua sylissä. Kun näin äitini, olin ponnahtanut sylistä vauhdilla ja juossut äitini tykö. Äiti oli hetken ihmetellyt asiaa, mutta ajatellut kaiken olevan normaalia. Eihän tämä mies ollut koskaan antanut syytä epäillä mitään muuta. Tämä mies oli kuitenkin jokaisen aikuisen silmissä huomaavainen, turvallinen ja kohtelias eläkeläinen. Joka muisti minua joka joulu ja syntymäpäivä.

Vuosi siitä kun olin kertonut asiasta luin lehdestä että hän oli kuollut. Ajattelin ensin tuntevani helpotusta, mutta sitten ajatuksiini hiipi, että asiat eivät koskaan tulisi selviämään ja minä tulisin kantamaan tätä loppuelämäni matkassani.
Isälleni ja veljelleni kerroin koko asiasta vasta kun olin lukenut hänen kuolinilmoituksensa.

Mieleeni jäi monta kysymystä. Miksi suostuin? Miksi en puhunut aiemmin? Miksi kavereideni vanhemmat eivät uskoneet asiaa todeksi ja vieneet asiaa eteenpäin? Kumpa olisivat edes puhuneet siitä vanhemmilleni. Miksi juuri minä?

Tiedän kyllä että se ei koskaan ole lapsen vika. Minä en ole toiminut väärin. Minua on käytetty hyväksi.

Mutta miksi annoin sen kaiken tapahtua. Ja missä ovat ne valokuvat? Ketkä kaikki ovat ne nähneet?

Nyt olen yli 30v ja minulla on oma perhe. Asumme samassa talossa kuin minä silloin. Näen joka päivä tuon talon. Se muistuttaa useasti niin paljosta pahasta, mitä elämässä voi olla. Miten saan turvattua omalle tyttärelleni turvallisen lapsuuden? Hän on nyt samanikäinen kuin minä silloin.
Ja miten ikinä pystyn unohtamaan. Miten uskallan luottaa ihmisten vilpittömyyteen?
Välillä ennen nukahtamista kuvittelen meneväni kyseisen talon oven taakse ja pyytäisin pääseväni näkemään ne seinät jotka todisti tätä hirveyttä, repisikö se kaiken auki vai antaisiko se mahdollisuuden päästää irti?*